— Kukapa ei täällä Venäjällä pitäisi itseään Napoleonina! sanoi Porfyrius hävyttömän tuttavallisesti. Sanojen painossakin oli tällä kertaa joku erikoinen merkitys.
— Kyllä kai hänkin on joku tuleva Napoleon, joka viikko sitten iski Aljona Ivanovnan hengiltä kirveellään, sanoi Sametov, joka äkkiä astui nurkastaan.
Raskolnikov vaikeni ja katseli tylsin katsein Porfyriusta. Rasumihin rypisti otsaansa ja katseli synkästi eteensä. Muutaman hetken kestävä salainen hiljaisuus seurasi. Raskolnikov kääntyi lähtemään.
— Joko te menette? sanoi Porfyrius kohteliaasti, ojentaen hänelle kätensä. — Minusta oli sangen mieluista tutustua teihin. Voitte olla huoleton esineittenne suhteen. Kirjottakaa vain siten kuin olen sanonut. Tai vielä parempi, tulkaa itse luokseni työhuoneeseeni jonakin päivänä, jos tahdotte, niin huomenna jo. Minä olen siellä kello yksitoista. Ja koska te olette yksi heistä, jotka ovat olleet vanhuksen luona, hänen viime päivinään, voitte ehkä ilmottaa meille jotakin hänestä, lisäsi hän hyväntahtonen ilme kasvoillaan.
— Te siis aijotte kuulustella minua virallisesti taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, sanoi Raskolnikov terävällä äänellä.
— Miksi minä teitä kuulustelisin? Te olette käsittänyt minut väärin. Minä en koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä ja minä olenkin jo kuulustellut hänen muita kauppatuttaviaan. Mutta minähän, totta vie, satuin ajattelemaan tuota Nikolashkaa. Minä tiedän sangen hyvin, että hän on viaton, mutta sanokaa minulle kuitenkin, mihin aikaan te tuona päivänä menitte vanhuksen luo — eikö se ollut kahdeksan tienoissa?
— Kyllä, kahdeksan tienoissa, vastasi Raskolnikov katuen kuitenkin heti sanojaan.
— Kulkiessanne portaita ylös kahdeksan tienoissa, ettekö silloin nähnyt kolmannessa kerroksessa, joka oli avoinna, kahta käsityöläistä tai ehkä vain yhtä? He maalasivat. Ettekö kiinnittänyt huomiotanne siihen? Tämä merkitsee nimittäin sangen paljon…
— Maalareita? En, en minä nähnyt ketään, vastasi Raskolnikov vitkalleen, ikäänkuin ponnistellen muistoaan; mutta samalla kertaa ponnisti hän kaikkea ajatusvoimaansa ja oli menehtyä tuskasta huomatessaan, mikä silmukka hänet vangitsi. — Ei, minä en nähnyt ketään, en edes huomannut, että mikään kerros olisi ollut avoinna … mutta ylhäällä viidennessä kerroksessa (hän oli välttänyt silmukan ja riemuitsi) teki joku virkamies muuttoa … nyt muistan selvästi, että hän asui vastapäätä Aljona Ivanovnaa. Muutamat sotilaat kantoivat juuri pois sohvaa ja minun täytyi vetäytyä aivan seinän ääreen … mutta mitään maalareita en huomannut … sen enempää kuin sitä että mikään huoneusto olisi ollut avoinna.
— Mikä sinun on? huudahti Rasumihin. — Maalarithan työskentelivät talossa juuri sinä päivänä, jolloin murha tapahtui ja hänhän oli siellä kolmea päivää aikasemmin! Mitä sinä tarkotat kysymyksinesi?