— On varsin totta, että minulla on tuttavia, huomautti Svidrigailov vastaamatta pääkysymykseen, — mutta minua ne eivät kauvemmin miellytä. Minä olen ollut täällä kolme päivää, enkä vielä ole käynyt tervehtimässä ainoatakaan niistä. Kahdeksan vuotta sitten ajoin minä paljon täällä kaupungissa ja oli minulla useita ystäviä. Me ymmärsimme hävittää aikaa ja seurueeseemme kuului sekä runoilijoita että pohatoita. Me pelasimme paljon, pelasimme petollisesti, ja kurja "kreikkalainen" antoi pistää minut velkavankeuteen. Samaan aikaan tuli Marfa Petrovna tänne. Hän alkoi sopimuksen hieromiset hänen kanssaan ja osti minut vapaaksi kolmellakymmenellä hopearuplalla. Me menimme heti pyhään avioliittoon ja hän kuletti minut pois kylään ikäänkuin olisin ollut suuri aarre. Hän piti edelleenkin asiakirjaa, joka koski niitä kolmeakymmentätuhatta — sen alle oli kirjoitettu vieras nimi —voidakseen pitää minut aisoissa siinä tapauksessa, että tahtoisin tehdä kapinan.
— Jollei nyt asiakirjaa olisi ollut, niin olisitteko te silloin paennut hänen luotaan.
— Sitä minä en todellakaan tiedä. Minä ei toivonut, että mitään muutosta tapahtuisi. Marfa Petrovna ehdotti kaksi kertaa, että minun pitäisi matkustaa ulkomaille huvitellakseni, mutta minä en siitä välittänyt. Tulee ainoastaan kaihomieliseksi nähdessään kaikki nämä auringonnousut, Napolin merenlahdet ja puutarhat. Mutta miten vastenmielistä on kuitenkin se, että voi saada koti-ikävän. Ei, koti on paras. Täällä voi kuitenkin panna syyn toisen niskoille kun käy hullusti ja itse käydä vapaana. Minä olisin saattanut liittyä ehkä naparetkeilykuntaan…
Niin, sanotaan, että Berg nousee ylös ilmapallolla sunnuntaina Jussupovin puistossa ja ottaa vastaan matkustajia maksua vastaan, onko se totta?
— Olisiko teillä ehkä halu seurata mukana?
— Minulla? Ei … se oli vain… mumisi Svidrigailov, ikäänkuin hän todellisesti olisi ajatellut sitä.
"Hän varmaankaan ei ole oikein viisas", ajatteli Raskolnikov.
— Ei, asiakirja ei vaikuttanut mitään vihastumista, sanoi Svidrigailov miettivällä äänellä. Vuosi sitten antoi Marfa Petrovna nimipäivänäni sen takaisin sekä vielä suuren rahasumman. Hänellä oli suuri omaisuus.
— Te tunnette kai itsenne yksinäiseksi, sitten kun hän on mennyt pois?
— Minä? Oi niin, sen minä teen. Apropos, uskotteko te kummituksiin?