— Kyllä, sen hän teki.
— No, miksi?
— Sen sanon teille sittemmin… — Raskolnikov vaikeni ja jatkoi teen juontiaan.
Pietari Petrovitsh katsoi kelloansa ja huomautti olevansa pakoitettu lähtemään.
— Jääkää luoksemme, Pietari Petrovitsh. Tehän kirjotitte, että te tahtoisitte pyytää äidiltäni selitystä, sanoi Dunja.
— Aivan oikein, se oli todellakin tarkotukseni, mutta minua ei miellytä, että minua huomautetaan siitä toisten läsnäollessa. Sitäpaitsi ei ole rukoustani täytetty…
— Rukouksenne, ettei veljeni olisi saapuvilla meidän kohtauksessamme ei täyttynyt minun pyyntöni vuoksi, sanoi Dunja. — Te kirjotitte, että veljeni on loukannut teitä. Minä vaadin nyt selityksen ja toivon, että sovitte keskenänne. Jos Rodja todellakin on teitä loukannut, täytyy ja on hän pyytävä teiltä anteeksi.
— On olemassa sellasia loukkauksia, Avdotja Romanovna, joita ei voida unhottaa.
— Ettekö käsitä, keskeytti Dunja kärsimättömästi, että koko tulevaisuus riippuu tuon ikävän seikan selvittämisestä. Minä toistan, että jos veljeni on teitä loukannut, pitää hänen pyytää teiltä anteeksi.
— Joskin minä kunnioitan teitä, Avdotja Romanovna, sanoi Lushin, joka kiihtyi enemmän ja enemmän, — niin ei se estä minua paheksumasta, jos joku teidän sukulaisistanne käyttäytyy sopimattomasti. Vaikkakin te teette minut onnelliseksi antamalla kätenne, en minä kuitenkaan ole velvollinen sitoutumaan…