— Pietari Petrovitsh, sanoi Dunja ystävällisesti, — näyttäkää nyt minulle olevanne niin jalo ja ymmärtäväinen, kuin miksi minä olen teidät aina otaksunut. Olen antanut teille totisen lupauksen, olen teidän morsiamenne, siksi uskokaa minua tässä asiassa ja olkaa varma siitä, että voin tuomita puolueettomasti. Tuomarin osan ottaminen on yhtä hämmästyttävä veljelleni kuin teillekin. Teidän pitäisi ymmärtää, että jollette te sovi keskenänne, olen minä pakoitettu valitsemaan joko teidät tahi hänet. Jos minä valitsen teidät, täytyy minun jättää veljeni, jos valitsen hänet, täytyy minun jättää teidät.
— Avdotja Romanovna, sanoi Lushin näyttäen loukkaantuneelta, — te lausutte sanoja, jotka ovat minusta mitä loukkaavimpia katsoen suhteeseeni teihin. Nämä sanat sisältävät sen mahdollisuuden, että te voisitte katua minulle antamaanne lupausta. Te sanotte joko te tahi hän — ja osotatte sillä miten vähä-arvoinen minä olen teille … siihen en voi taipua ajatellessani suhdetta … joka vallitsee välillämme.
— Mitä? huudahti Dunja, — minä asetan teidät hänen vertaisekseen, joka tähän asti on ollut minulle kallein koko maailmassa, ja te tunnette itsenne loukatuksi sen johdosta että pidän teitä liian vähäsessä arvossa.
Raskolnikov nauroi ivallisesti. Rasumihin oli vihoissaan. Mutta Pietari Petrovitsh ei kiinnittänyt huomiotansa hänen vastaväitteisiinsä, vaan vihastui yhä enemmän.
— Rakkauden tulevaan puolisoonne täytyy olla suuremman kuin rakkauden veljeenne, sanoi hän painavasti, — enkä halua minkään asianhaaran vuoksi asettua yhdenarvoiseksi… Nyt tahdon kääntyä arvoisan äitinne puoleen pyytääkseni häneltä selitystä. Hyvä rouva, poikanne loukkasi minua eilen tämän herran läsnäollessa pahasti selittäessään muutamia sanoja, jotka minä olin lausunut ollessani kerran teidän luonanne kahvilla. Minä lausuin, että minun mielipiteeni mukaan ei ole ainoastaan avioliiton onnen turvaamiseksi, vaan myöskin siveellisessä tarkoituksessa parempi mennä naimisiin köyhän tytön kanssa, joka jo on tullut tuntemaan elämän suruja, kuin mennä naimisiin tytön kanssa, joka on tottunut ylellisyyteen. Teidän poikanne on tahallisesti pannut lisää puheeseeni. Sentähden pyydän teitä ilmaisemaan minulle, missä valossa esititte sanani kirjeessänne Rodion Romanovitshille.
— Sitä minä en muista. Enkä myöskään tiedä mitä ilmaisumuotoa Rodja on käyttänyt. Hän on ehkä pannut lisää; mutta todistuksena siitä, että Dunja ja minä emme ole paheksuneet sanojanne on saapumisenne tänne.
— Se on oikein, äiti, sanoi Dunja myöntäen.
— Niin ollen on syy minussa, sanoi Lushin loukkaantuneena.
— Pietari Petrovitsh, te syytätte yhä Rodjaa, mutta miksi te olette valehdellut hänestä kirjeessänne? sanoi Pulcheria Alexandrovna rohkeasti.
— Minä en voi muistaa sanoneeni mitään valetta.