— Se on perin hyvä ajatus. Minä myöskin tiedän toimen, joka aivan varmaan tuo onnea. Mutta meillä on kylliksi aikaa järjestää se asia toisella kertaa.
— Hyvä! huudahti Rasumihin. — Mutta odottakaa vähän! Tässä talossa on kolme huonetta käsittävä huoneusto, joka ei ole yhteydessä näiden chambres garnies'in kanssa. Se on kalustettu ja vuokra on jotenkin halpa. Tämä huoneusto teidän on heti vuokrattava, jotta Rodja voisi asua teidän kanssanne… Mutta minne sinä aijot, Rodja?
Dunja katseli kummastuneena veljeään, joka piti hattua kädessään ollen aikeissa poistua.
— Tehän olette sen näköinen kuin jos aikositte haudata minut tahi kuin jos me ikuisiksi ajoiksi sanoisimme toisillemme hyvästit, sanoi hän pakottavasti hymyillen.
— Mutta sehän on mahdollista, ettemme koskaan enää näe toisiamme, lisäsi hän. Hän uskoi ajatelleensa ainoastaan näitä sanoja, he olivat välttäneet häntä pakollisesti.
— Mikä sinun on, Rodja? kysäsi sisar.
— Tullessani tänne aijoin sanoa teille, että meidän pitäisi erota lähimmässä tulevaisuudessa. Minä en ole terve ja voin kyllä tulla taasen, kun voin… Minä en teitä unhoita… Mitä saattaneekin tapahtua, täytyy minun nyt olla yksinäni… Unhottaa minut on parasta… Mahdollisesti voi kaikki taasen tulla hyväksi… Jollette anna minun mennä, voin minä vihata teitä — sen minä tunnen… Hyvästi!
Äiti ja sisar katsoivat häneen kauhistuneina. Vieläpä Rasumihinkin oli peloissaan.
— Rodja, Rodja, sovi kanssamme ja anna kaiken olla kuten ennenkin! huudahti äiti raukka.
Hän kääntyi ja meni hitaasti ulos huoneesta. Dunja riensi hänen jälkeensä.