— Veli, mitä sinä teet? kuiskasi hän kauhistuneena. Rodja katsoi surullisesti häneen.
— Ei se ole mitään … minähän tulen takaisin, mumisi hän puoliääneen ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, mitä sanoisi.
— Tunnoton omanvoiton pyytäjä! huusi Dunja.
— Hän on hullu, vaan ei tunteeton! kuiskasi Rasumihin ja pusersi kovasti hänen kättänsä.
— Minä tulen heti takaisin, sanoi hän puoleksi tunnottomalle Pulcheria Alexandrovnalle, jonka jälkeen hän juoksi Raskolnikovin perään, joka odotti häntä käytävän perällä.
— Minä uskoin kyllä, että sinä tulisit jälestä, sanoi hän. — Pysy heidän luonansa … pysy heidän luonansa huomenna ja aina… Jos on mahdollista, tulen minä ehkä takaisin. Hyvästi!
Hän läksi ojentamatta hänelle kättänsä.
— Mutta mikä sinun on? Kuinka sinä voit käyttäytyä tuolla tavalla? sanoi Rasumihin.
Raskolnikov pysähtyi.
— Älä koskaan kysy minulta mitään! Minä en voi antaa sinulle vastausta… Älä myöskään tule luokseni, ehkä minä tulen sinun luoksesi… Jätä minut nyt, mutta heitä älä jätä, jotka ovat tuolla sisällä. Ymmärrätkö minua?