Minuttia myöhemmin astui Sonja sisään kynttilä kädessä ja asettui hänen eteensä; hän oli äärettömästi säikähtynyt ja huolestunut Raskolnikovin odottamattoman tulon johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat äkkiä punaisiksi ja hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän tunsi itsensä heikoksi, häpesi ja kuitenkin tunsi hän iloa. Raskolnikov kääntyi ja istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Hän silmäili nopeasti huonetta. Se oli suuri, mutta hyvin matala; vasemmalla näkyi sulettu ovi, joka johti Kapernaumovin asuntoon, ja vastakkaisella sivulla näkyi myöskin ovi, mutta se oli kiinni naulattu. Sonjan huone oli ladon näköinen, se oli säännöttömän neliön muotoinen ja näytti tämän tähden hyvin kurjalta. Toinen nurkka oli hyvin terävä toinen perin tylsä. Seinä, jossa oli kolme akkunaa kanavaan päin, näytti jakavan huoneen viistoon. Terävä nurkka oli niukan valaistuksen tähden niin pimeä ettei voinut nähdä, mihin se päättyi. Ainoastaan muutamia huonekaluja oli tässä suuressa huoneessa. Oikealla sänky, jonka vieressä oli yksi tuoli; samalla seinällä, aivan vierashuoneeseen vievän oven vieressä oli kehno pöytä, peitteenä sininen liina ja siinä vieressä kaksi nojatuolia. Vastakkaisella seinällä yksinkertainen piironki, siinä kaikki. Kellertävät, likaiset, vaalistuneet seinäpaperit olivat tahraiset nurkissa; talvella täytyi täällä olla hikistä ja vetoista. Köyhyys irvisti kaikkialta; sängyn edessä ei ollut verhoja.
Sonja katsoi vaieten vieraaseensa, joka niin huomaavasti tarkasteli hänen huonettaan. Hän alkoi vavista pelosta, ikäänkuin seisoisi tuomarin tahi kohtalonsa johtomiehen edessä.
— Minä tulen myöhään… Kello on varmaankin jo yksitoista — sanoi hän viimein katsomatta häneen.
— Niin, se löi juuri yksitoista, vastasi Sonja.
— Minä tulen luoksenne viimeisen kerran, jatkoi Raskolnikov synkästi, — ja kuitenkin olen minä täällä nyt ensi kerran… Luultavasti en koskaan enää näe teitä…
— Pitääkö teidän … matkustaa?
— Sitä en tiedä … sen saa huomispäivä näyttää… Siis te ette huomenna ole Katerina Ivanovnan luona? sanoi hän vapisevalla äänellä.
— Minä en tiedä… Olen tullut tänne sanoakseni teille jotakin … mutta sitä se ei nyt koske… Hän avasi silmänsä, katsoi ystävällisesti häneen ja huomasi istuvansa, vaikkakin Sonja vielä seisoi hänen edessänsä.
— Miksi te seisotte? Istukaa! sanoi hän muuttuneella ja hellällä äänellä.
Hän istuutui. Rodja katsoi häneen ystävällisesti ja myötätuntoisesti.