— Isän. Minä kävin kadulla aivan tässä vieressä kymmenen aikana ja silloin oli niinkuin hän olisi mennyt minun edelläni. Aivan kuin se olisi ollut hän. Olin menossa Katarina Ivanovnan luokse…
— Olitteko te ulkona kävelemässä?
— Olin, kuiskasi Sonja taasen hämmästyen ja katseli maahan.
— Löikö Katarina Ivanovna teitä asuessanne vielä isänne luona?
— Oh ei … mitä te ajattelette, ei, ei!
Sonja katsoi hyvin huolestuneena häneen.
— Te silloin pidätte hänestä?
— Kenestä, Katarina Ivanovnastako? … niin varmasti, sanoi hän hitaasti ja valittaen, pistäen kätensä ristiin, hän on aivan kuin lapsi … hän on kadottanut järkensä … hän on kadottanut järkensä … surusta ja hän oli niin viisas, niin jaloluonteinen … niin hyvä. Te ette sitä tiedä, te ette voi sitä tietää … oi!
Sonja sanoi kaiken tämän niinkuin epätoivossa. Hän kärsi, oli syvästi liikutettu ja väänsi käsiään. Hänen kalpeat poskensa punastuivat uudelleen ja hänen kasvonsa kuvasivat syvää surua. Voitiin nähdä hänestä, että tuskaa tuottavaa jännettä hänen sisimmässään oli kosketettu; että oli jotakin, jota hän mielellään olisi tahtonut sanoa, säilyttää, puhua. Rajaton osaaottavaisuus voitiin lukea hänen piirteistään.
— Olisiko hän lyönyt minua? Mitä te ajattelettekaan! Herra Jumala … hänkö löi minua!… Ja jospa hän vielä olisi lyönytkin minua, mitä se olisi tehnyt! Mitä se voisi vahingoittaa? Te ette tiedä mitään, ette kerrassaan mitään! Hän on niin onneton, voi, niin onneton … ja niin sairas… Hän etsii totuutta … hän on niin puhdas… Hänen vakaumuksensa on, että totuus vallitsee kaikkea ja hän vaatii jokaiselta oikeutta… Hän ei ymmärrä, että ihmiset eivät aina voi olla oikeudenmukaisia ja siksi on hän aina vihanen … kuni lapsi, aivan kuin lapsi. Hän on oikeuden mukainen ja vaatii totuutta muiltakin.