— Asuvatko he kaikki yhdessä huoneessa?…
— Kyllä, joka ainoa.
— Minä pelkäisin yöllä teidän huoneessanne, sanoi hän synkästi.
— Väki, jonka luona asun, on hyvin ystävällistä ja miellyttävää, vastasi Sonja, joka ei vielä ollut saavuttanut mielenmalttiaan, —kaikki huonekalut, kaikki … kaikki, mitä täällä on, on heidän. He ovat hyvin kilttejä, lapset tulevat usein minun luokseni…
— Hänhän änkyttää?
— Niin, hän sekä änkyttää että ontuu. Ja myöskin hänen vaimonsa … mutta hän ei kuitenkaan juuri änkytä … se on, niinkuin hän ei osaisi sanoa kaikkea … hän on hyvin kiltti; hän palveli ennen, heillä on seitsemän lasta … ainoastaan vanhin änkyttää, ne toiset ovat kai myöskin sairaaloisia, mutta he eivät änkytä… Mutta kuinka te sen tiedätte? lisäsi hän ihmetellen.
— Isänne on kertonut kaikesta minulle … samoin, että te menitte pois kuuden ajoissa ja tulitte takaisin kello yhdeksältä … ja kuinka Katarina Ivanovna oli polvillaan teidän sänkynne edessä.
Sonja hämmästyi.
— Melkeimpä luulin nähneeni hänet tänään, kuiskasi hän epäilevänä.
— Kenen?