— Lisavjetan … hän on lyöty kuoliaaksi kirveellä.
Raskolnikovin hermot ärtyivät yhä enemmän ja enemmän, hänen päätänsä huimasi.
— Olitko sinä hyvä ystävä Lisavjetan kanssa?
— Kyllä … hän oli oikeudentuntonen … hän tuli välistä tänne … mutta harvoin. Me luimme yhdessä … ja puhuimme… Hän on näkevä Jumalan.
Raamatunsanat kaikuivat ihmeellisesti. Taasen uutuus: hänellä oli ollut salaisia yhtymiä Lisavjetan kanssa ja molemmat olivat he hassuja.
Voi tapahtua, että itse tulee puolihulluksi, se tarttuu! ajatteli hän.
— Lue! huusi hän äkisti, itsepäisesti ja vihaisesti.
Sonja viivytteli. Hänen sydämmensä löi kiivaasti. Hän ei uskaltanut lukea Raskolnikoville. Tämä katsoi sydämen tuskalla tuota mielipuolta raukkaa.
— Miksi pitää minun lukea? Tehän ette kumminkaan usko sitä? huomautti hän, hiljaa melkein hengittämättä.
— Lue! Minä tahdon! Sinä olet myöskin lukenut Lisavjetalle!
Sonja avasi kirjan ja alkoi etsiä kertomusta. Hänen kätensä vapisivat, ääni petti hänet. Kaksi kertaa alkoi hän, mutta ei voinut päästä kahta tavua edemmäksi.