Sonja katseli häntä ymmärtämättä häntä ollenkaan. Hän ymmärsi kuitenkin, että Raskolnikov oli äärettömän onneton.
— Kukaan toisista ei ymmärtäisi sinua, jos puhuisit heidän kanssaan, jatkoi Raskolnikov, —mutta minä olen ymmärtänyt sinut. Sinä olet välttämätön minulle, sen tähden olen tullut luoksesi.
— Minä en ymmärrä sinua! kuiskasi Sonja.
— Myöhemmin ymmärrät minut. Etkö ole tehnyt samaa, mitä minäkin? Myös sinä olet mennyt aitauksen yli … sinulla on ollut rohkeutta mennä niiden yli. Sinä olet merkinnyt itsesi. Sinä olet turmellut erään elämän … omasi (saman tekevää). Sinä olisit voinut elää siveellistä ja järkevää elämää ja nyt sinun täytyy maleksia paheen kurjimmissa onkaloissa. Mutta sinä et voi kestää sitä! Jos sinä olet yksinäsi, menetät lopuksi kaiken järkesi kuten minäkin. Sinä olet jo hyvällä tiellä, joten meidän siis täytyy seurata samaa tietä. Tule siis!
— Miksi? Miksi? sanoi Sonja, joka tunsi lausuttujen sanojen koskeneen häneen omituisesti ja liikuttavasti.
— Miksi? Siksi, ettet voi tällä lailla jatkaa —juuri siksi. Lopuksi täytyy kuitenkin vakavasti ja avoimesti oppia tuomitsemaan asemansa eikä vain lapsellisesti itkemään ja huutamaan Jumalalle, ettei hän antaisi sen mennä niin pitkälle. Miten kävisi, jos sinut huomenna vietäisiin sairalaan? Hän, äitipuolesi, on menettänyt järkensä. Hänellä on keuhkotauti, kuolee pian … ja lapset? Poletshka … hänkin turmeltuu. Etkö ole usein kadunkulmissa tavannut lapsia, joiden äidit ovat lähettäneet heidät kerjäämään? Minä olen saanut tietooni, miten ja millasissa olosuhteissa nämä äidit elävät. On paikkoja, missä lapset eivät enää ole mitään lapsia. Seitsenvuotisina ovat ne jo varkaita. Mutta lapset ovat — Kristuksen kalleus! "Heidän on taivaan valtakunta". Hän sanoi, että niitä olisi kunnioitettava ja rakastettava. Ne ovat tuleva sukupolvi.
— Mutta mitä … mitä voimme me tehdä sille… Sonja puhkesi hysteriseen itkuun ja väänteli käsiään.
— Mitä on tehtävä? Täytyy murtaa maahan kaikki; kerta kaikkiaan. Täytyy ottaa ristinsä kannettavakseen. Miten! Sinä et sitä ymmärrä! Tulet sen kohta ymmärtämään… Vapaus ja valta; valta ensi sijassa!… Näiden kaikkien vapisevien nautojen, koko tuon kurjan narrijoukon yli! Se on päämäärä! Muista se! Sen annan sinulle tienviitaksi! Ehkä puhun kanssasi nyt viimesen kerran. Ellen palaja huomenna, saat tietää kaikki; mistä nämä sanat. Ja kerran edempänä, vuosien kuluttua, aikojen vieriessä, voit ehkä ymmärtää sen. Mutta jos minä palajan huomenna, sanon sinulle, kuka on surmannut Lisavjetan! Jää hyvästi!
Sonja vavahti kauhuissaan. — Tiedättekö te sitten, kuka hänet on tappanut? kysyi hän tuijottaen kauhuissaan Raskolnikoviin.
— Kyllä, minä tiedän sen ja sanon sen sinulle … ainoastaan sinulle! Sinut olen valinnut. Minä en tule luoksesi pyytämään sinulta anteeksi — ei, aivan yksinkertasesti sanoakseni sen sinulle. Jo kauvan sitten valitsin sinut, jo silloin, kun isäsi puhui sinusta, kun Lisavjeta vielä eli, ajattelin sitä. Hyvästi! Älä anna minulle kättäsi. Huomenna!