Hän läksi. Sonja katseli hänen jälkeensä kuin hullun jälkeen. Itse oli hän suunniltaan. Hän tunsi sen. Hänen päätään huimasi. "Jumalani, miten voi hän tietää, kuka on surmannut Lisavjetan? Mitä merkitsivät nämä sanat? Miten kaikki tämä olikaan pelottavaa, kamalaa!" Mutta sitä ajatusta ei hän voinut sulattaa mitenkään! "Ja kyllä hän mahtaa olla tavattoman onneton… Äitinsä ja sisarensa on hän hyljännyt; miksi? Mistä syystä?… Mitä tuuminee hän tehdä? Mitä olikaan hän puhellut hänelle itselleen? Hänhän oli suudellut hänen jalkojaan ja sanonut … (niin, selvästi hän sanoi) ettei hän enää voisi elää ilman Sonjaa… Oi, Jumala!"
Sonja vietti koko yön kuumeen houreissa. Toisinaan hän hypähti vuoteeltaan, itki, väänteli käsiään, sitten vaipui hän taasen takasin kuumemoisiin unelmiin Poletshkasta, Katerina Ivanovnasta, Lisavjetasta, evankeliumin lukemisesta, Raskolnikovista, jolla oli kalpeat piirteet ja palavat silmät … miten tämä oli suudellut hänen jalkaansa; ja taas hän itki. Oi, Jumala!
Oikealla oven takana, joka erotti Sonjan huoneen Gertrud Rösslichin asunnosta, oli välillä oleva huone, joka jo pitkän aikaa oli ollut käyttämättömänä ja jonka rouva Rösslich aikoi tarjota vuokralle. Kanavan puoleisiin ikkunoihin oli asetettu lippuja, joissa oli luettava: "Vuokrattavana". Sonja luuli huoneen olevan asumattoman. Mutta kuitenkin seisoi siellä koko sen ajan minkä Sonja ja Raskolnikov puhuivat, muuan henkilö kuunnellen oven takana. Se oli Svidrigailov. Raskolnikovin mentyä seisoi Svidrigailov hetken aikaa ajatuksissaan, sitten hiipi hän varpaillaan omaan huoneeseensa, nouti tuolin ja asetti sen äänettömästi aivan sen oven ääreen, joka johti Sonjan kamariin. Keskustelu oli tuntunut hänestä sangen mieltäkiinnittävältä ja tärkeältä ja miellytti häntä niin suuresti, että hän nouti tuolin, jottei tarvitsisi sen uudistuessa, kuten esim. huomenna, seistä kokonaista tuntia kuten tänään. Hän tahtoi niin mukavaa kuin mahdollista voidakseen paremmin nauttia siitä mieltymystä, mitä hän siinä tunsi.
V.
Kun Raskolnikov seuraavana aamuna täsmälleen kello yksitoista tuli polisipiirin konttorin siihen osastoon, joka kuuluu tutkintotuomarin alaisuuteen, ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin Porfyrius Petrovitshille, tuntui hänestä omituiselta, että hänen vastaan ottaessaan viivytettiin niin kauvan. Kului melkein kymmenen minuuttia, ennenkuin hän päästettiin sisään. Hän oli kuvitellut mielessään, että hänet heti otettaisiin valtoihin. Mutta siellä seisoi hän etehisessä, ihmisiä tuli ja meni hänestä lukua pitämättä. Viereisessä huoneessa, kansliassa, oli muutamia virkamiehiä kirjottamassa, eikä kukaan heistä näyttänyt pitävän lukua siitä, kuka ja mikä Raskolnikov oli. Rauhattomin ja aroin katsein silmäili hän ympärilleen nähdäkseen, eikö kukaan vartija tai vakoilija salaisesti pitänyt häntä silmällä, jottei hän läksisi tiehensä. Mutta mitään sellasta ei voinut havaita. Hän näki vain virkamiesten liikemiesmäiset kansliakasvot ja muutamia muita epämiellyttäviä henkilöitä. Kukaan ei huolinut hänestä, hän olisi saattanut milloin tahansa nousta ja lähteä tiehensä. Yhä enemmän ja enemmän voitti ajatus hänessä alaa, että jos todellakin eilispäivän salaperäinen mies, tuo kummitus, joka tuntui kasvaneen maasta, oli nähnyt kaikki ja tiesi kaikki — ei hänen, Raskolnikovin, olisi sallittu levollisesti seistä tässä ja odottaa. Tahdottiinko todella odottaa kello yhteentoista saakka jotta olisi saatu nähdä, tekikö hänen mielensä poistua. Selvää siis oli että: joko ei ollut tuo mies vielä ilmaissut häntä … tai ei hän myös tiennyt mitään, ei ollut nähnyt omin silminsä; (miten se olisi saattanutkaan olla mahdollista?) ja silloin oli kaikki se, mikä oli eilen tapahtunut hänelle, Raskolnikoville, vain mielikuvituksen luoma, jonka hänen kiihottunut ja sairaloinen mielikuvituksensa oli suurentanut. Tätä ratkaisua oli hän ajatellut jo eilen, jolloin hän vielä oli rauhattomuuden ja epätoivon asteella. Kun hän nyt taasen punnitsi kaikkea valmistuakseen uuteen taisteluun, tunsi hän äkkiä värisevänsä; hänet valtasi inho itseään kohtaan ajatellessaan, että pelko tuon arvokkaan Porfyrius Petrovitshin tähden saattoi hänet värisemään. Kauheimmalta tuntui hänestä pakko tulla tuon hänelle niin vastenmielisen henkilön eteen. Hän vihasi häntä niin rajattomasti ja juuri siksi pelkäsi hän, että tämä viha saattaisi hänet ilmasemaan itsensä. Hänen vihansa oli niin suuri, että hän heti teki lopun värisemisestä. Hän valmistausi astumaan sisään kylmä ja julkea ilme kasvoissaan ja lupasi itsekseen vaikenevansa mahdollisimman paljon, pitävänsä silmänsä ja korvansa auki ja ainakin tällä kerralla pitävänsä hinnasta mistä tahansa sairaloisesti liikutettu mielensä ohjaksissa. Hän kutsuttiin sisään.
Porfyrius Petrovitsh oli yksinään työhuoneessaan. Se oli keskisuuri huone, tavallisilla huonekaluilla kalustettu; olipa joukossa vahakangaspeitteinen sohvakin. Taaemman seinän nurkassa oli lukittu ovi. Sen takana oli siis joitakin toisia huoneita. Kun Raskolnikov oli tullut sisään, lukitsi Porfyrius Petrovitsh oven hänen jälessään ja he jäivät yksin. Hän vastaanotti vieraansa mitä sydämellisimmin ja mitä ystävällisin ilme kasvoillaan. Vasta jokusen minuutin kuluttua huomasi Raskolnikov jotakin alakuloisuutta hänessä — aivan kuin hänet olisi yllättänyt jokin salaperänen seikka.
— Ah, korkeasti kunnioitettava … täällä te sitten olette … meidän maillamme… alkoi Porfyrius ojentaen molemmat kätensä häntä vastaan. — No, kuomaseni, tehkää hyvin ja istukaa! Ehkette pidä siitä, että minä olen niin "tout court" kutsuen teitä "korkeasti kunnioitettavaksi" ja "kuomaksi"? Älkää käsittäkö sitä tunkeilemiseksi, olkaa hyvä!… Tehkää hyvin ja istukaa tähän sohvaan.
Raskolnikov istuutui siirtämättä silmiään hänestä.
"'Meidän maallamme', hänen anteeksipyyntönsä, ranskalainen 'tout court' j.n.e. kaikki nuo olivat vain luonteenomasia merkkejä. Hän ojensi molemmat kätensä minua kohti antamatta minulle kumpaakaan; veti ne ajoissa takasin…" ajatteli Raskolnikov epäluulosesti. Molemmat pitivät silmällä toisiaan, mutta kun heidän katseensa kohtasivat, käänsivät he salaman nopeudella silmänsä poispäin.
— Olen ottanut paperin myötääni tuodakseni sen teille … koskeva kelloa … tässä se on. Onko se oikein sepitetty, vai onko minun kirjoitettava se uudelleen?