— Mitä? Paperi? Vai niin, vai niin … olkaa levollinen, se on vallan oikein, kiiruhti Porfyrius Petrovitsh sanomaan. Vasta tämän sanottuaan otti hän paperin ja luki sen. — Niin, aivan oikein … mitään muuta ei tarvita, lisäsi hän nopeasti, laskien kirjoituksen pöydälle.
— Te sanoitte eilen, muistaakseni, tahtovanne tiedustella — muodollisesti — tuttavuuttani tuon murhatun vanhan naisen kanssa, lausui Raskolnikov uudelleen. "Miksi lisäsin tuon 'muistaakseni'?" johtui salamana hänen mieleensä. "Miksi olen levoton tuon 'muistaakseni' vuoksi?" oli hänen toinen salaman nopea ajatuksensa.
Hän huomasi äkkiä, että hänen epäluulonsa oli Porfyrius Petrovitshin läheisyydessä suuresti lisääntynyt … ja juuri siinä oli tarjolla suuri vaara … hermot ärtyivät ja mielenliikutus lisääntyi. "Tämä on vaarallinen paikka … minä varmaankin ilmasen itseni!"
— Niin, niin, niin! Älkää olko levoton! Aikaa on viljalti, kyllälti… mutisi Porfyrius Petrovitsh kulkien edes ja takasin päämäärättä, milloin väistäen Raskolnikovin katsetta, milloin katsoen häneen terävästi. Hänen pieni, paksu ja pyöreä vartalonsa tuntui vallan omituiselta, kun se siinä vierieli pallon lailla huoneen seinien ja nurkkien välillä.
— Meillähän on aikaa viljalti!… Suvaitsetteko polttaa? Hän tarjosi hänelle paperossin… — Minä otan Teidät vastaan tässä, näettekö. Minun huoneustoni on tuossa lautaseinän takana, virkahuoneustoni. Nykyään asun yksityisesti. Täällä on korjaus käynnissä. Niin, kaikki on nyt melkein valmista… Virkahuoneusto on kaunis asia, kaunis asia … vai miten? Mitä Te arvelette?
— Kaunis asia… vastasi Raskolnikov katsellen häntä melkein pilkallisesti.
— Kaunis asia, kaunis asia… lausui Porfyrius Petrovitsh uudelleen aivan kuin ajatellen tykkänään toisia asioita, niin, kaunis asia!… huudahti hän taas heikolla äänellä ja kiinnitti seisten kahden askeleen etäisyydellä Raskolnikovista, katseensa häneen. Tämä yksitoikkonen, tyhmä lausunto oli vahingottomuutensa vuoksi ilmeisessä ristiriidassa sen vakavan, miettiväisen ja arvotuksellisen katseen kanssa, millä hän tarkasteli vierastaan.
Raskolnikovin raivo nousi tämän vuoksi yhä enemmän ja enemmän, eikä hän voinut enää kauvemmin pidättää pilkallista ja jotenkin varomatonta lausuntoa.
— Te tiedätte sangen hyvin, sanoi hän äkkiä, samalla katsellen melkein julkeasti vastustajaansa — tämä julkeus teki hänelle hyvää — että on olemassa lainopillinen sääntö, keino tutkintatuomaria varten — ensin aletaan kaukaa aineesta, puhutaan pikkuasioista tai vakavista asioista, jotta syytetty tulisi rohkeammaksi tai oikeammin hämmennetyksi, jotta hänen varovaisuutensa uinuisi niin että sitten voisi jollakin kamalalla ja kavalalla kysymyksellä hyökätä hänen kimppuunsa; eikö ole niin? Minusta tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt jotakin sellasta lakimiesten kaikissa säännöissä ja teoissa.
— Aivan oikein, aivan oikein!… Te siis uskotte, että minä menettelin sen mukaan puhuessani virkahuoneustostani … haa! Tätä sanoessaan räpäytti Porfyrius Petrovitsh silmäänsä. Rypyt hänen otsallaan tasottuivat, suupielet sulkeutuivat ja purskahti hermostuneeseen nauruun. Ruumis horjui ja huojui hänen yhä tuijottaen Raskolnikovia suoraan silmiin. Tämä pakottausihe myös nauramaan, mutta kun Porfyrius näki, että hän myös hymyili, lisääntyi hänen naurukohtauksensa niin että hän tuli veripunaseksi kasvoiltaan. Täynnä vastenmielisyyttä, unohtaen kaiken varovaisuuden, lakkasi Raskolnikov äkkiä nauramasta, rypisti otsaansa ja tarkasteli koko sen ajan kuin tuota teeskenneltyä ja pitkällistä naurukohtausta kesti, Porfyriusta vihamielisin, suorin silmäyksin. Varomattomuus oli muuten kummankin puolista. Näytti siltä kuin olisi Porfyrius nauranut vieraalleen vasten kasvoja välittämättä siitä, että hän sillä tavattomasti suututti Raskolnikovia. Hän huomasi, ettei Porfyrius ollut ollenkaan ujostellut, sekä että hän, Raskolnikov, mahdollisesti oli mennyt satimeen. Tässä tapahtui nähtävästi jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Ehkä oli kaikki jo edeltäkäsin valmistettu, seuraava minuutti saattoi tuottaa katastrofin.