Hän kävi siksi suoraan asiaan, nousi ja otti lakkinsa.

— Porfyrius Petrovitsh, alkoi hän päättävästi, vaikkakin sangen liikutettuna, — te lausuitte eilen toivomuksen, että minä tulisin kuulusteltavaksi, (hän pani erikoista painoa sanalle kuulusteltavaksi). Minä olen tullut ja jos te toivotte mitä saavanne tietää minulta, niin kuulustakaa minua; ellette, niin suvainnette kai minun poistua. Minulla ei ole aikaa, sillä on muuta tehtävää… Minun on mentävä tuon virkamies-vainajan hautajaisiin, jonka ehkä Tekin tiedätte, (lisättyään viimeset sanansa suuttui hän uudelleen) ja vielä enemmän liikutettuna jatkoi hän: — kaikki tämä on minusta mitä suurimmassa määrässä vastenmielistä, ymmärrättekö, on kauvan ollut sitä … olen osittain tullut sairaaksikin sen johdosta … sanalla sanoen… Hän melkein huusi samalla havaiten ettei tuo sairausfraasi oikein ollut paikallaan. — Sanalla sanoen, joko te kuulustatte minua tai päästätte minut menemään ja heti!… Ja jos haluatte kuulustella minua … tehkää niin hyvin … mutta kaavamaisesti, kuten oikeus vaatii. Muuta en siedä; ja nyt hyvästi toistaiseksi, nyt ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa.

— Jumalani, mikä Teidän on? Mitä sitten kuulustelisin Teiltä? näpisteli Porfyrius Petrovitsh, joka heti muutti ääntä ja lakkasi nauramasta. — Rauhottukaa, minä pyydän, alkoi hän taasen kierrellä, kulkien edes ja takasin ja koettaen saada Raskolnikovin istumaan. —Meillähän on aikaa yltä kyllin, kaikki tuohan on pikkuseikkoja. Päinvastoin, minua ilostuttaa, että vihdoinkin olette kääntynyt puoleeni … minä pidin Teitä vieraanani. Teidän on tosiaan annettava anteeksi tuo kirottu nauru, kuomaseni, Rodion Romanovitsh, — eikö totta, Rodion Romanovitsh, sehän Teidän nimenne on? Minä olen niin hermostunut, ja Teidän huomautuksenne kätevyys kiihotti nauruhaluani — se tapahtuu minulle toisinaan ja silloin alan minä vavista — aivan kuin olisin kimmoavasta kumista, toisinaan voi sitä kestää puoli tuntia… Minä purskahdan niin äkkiä nauruun, että minä oikein saan pelätä halpauskohtausta. Mutta olkaa toki niin hyvä ja istukaa, miksi Teillä on niin kiire? Minä pyydän Teiltä sen vertaa ja muuten täytyy minun uskoa, että Te olette vihanen minulle.

Raskolnikov vaikeni, kuunteli tarkoin ja tarkasteli häntä edelleen synkän, suuttunein katsein. Hän istuutui kuitenkin, mutta laskematta lakkia luotaan.

— Minun täytyy puhua Teille itsestäni, kuoma kulta, Rodion Romanovitsh, antaa Teille niin sanoakseni selitys luonteestani, jatkoi Porfyrius Petrovitsh vieriessään edes ja takasin huoneessa ja väistäessään vieraansa katseita. — Minä olen, näettekö, nuorimies, ihminen, jolla ei ole mitään hienompaa seuraelämän tottumusta, tuntematon personallisuus, kun olen; minä olen niin sanoakseni kypsynyt ja hedelmöitynyt … ja … luultavasti olette huomannut, Rodion Romanovitsh, että usein tapahtuu Venäjällä ja eritoten Pietarin seurapiireissä, että kun kaksi henkilöä, jotka suuresti kunnioittavat toisiaan, kuten me molemmat esimerkiksi, yhtyvät, niin istumme siinä vierekkäin puolisen tuntia, voimatta löytää mitään sopivaa keskusteluaihetta. Kaikki muut, naiset esimerkiksi … korkeampien luokkien maailmanihmiset … heillä on aina käsillä joku sopiva keskusteluaihe, mutta keskiluokka, kuten me, on aina alakuloista ja niin vähän valmistunutta … vain ajattelevimmat meistä, luonnollisesti. Mistä se riippuu. Eikö meillä sitten ole mitään yhteistä seuraharrastusta? Vai olemmeko liian rehellisiä pettääksemme toisiamme molemminpuolisesti?… Mutta pankaahan toki pois lakkinne, sillä näyttää vallan siltä, aivan kuin olisitte lähdössä jonnekin. Se on niin "ilkeätä" … minä olen sitä vastoin niin ihastunut, että…

Raskolnikov pani pois lakkinsa ja kuunteli vaijeten ja synkkänä Porfyrius Petrovitshin päätöntä puhetta. Saattaisiko hän tosiaan uskoa johtavansa harhaan huomaavaisuuteni tällä tyhmällä löpinällään?

— Minä en pyydä Teitä kahville, sillä tässä ei ole sopivaa paikkaa. Mutta miksikä ette voisi puhella viittä minuuttia ystävänne kanssa… jatkoi Porfyrius Petrovitsh samaan henkeen. — Kaikki nämä virkavelvollisuudet, näettekö … mutta minä pyydän Teitä, kuomaseni, älkää panko pahaksenne, että minä näin kävelen edes ja takasin. Suokaa anteeksi, isä hyvä, minä pelkään aina lähetä teitä. Liikunto on minulle ehdottomasti välttämätöntä. Minä istun kaiken päivää ja olen aina niin ilonen, jos saan liikuskella hieman … hemoroidi, näettekö … on aina pakottanut minut voimistelemaan. Mitä siis tulee näihin virkavelvollisuuksiin, näihin kuulusteluihin ja muihin kaavamaisuuksiin… Itsehän te aloitte puhua niistä, kuoma kulta … niin tietäkää, Rodion Romanovitsh, että nämä kuulustelut saattavat tehdä kuulustelijasta hermostuneemman kuin kuulusteltavasta, kuten Te myös äsken oikein ja niin hienosti huomautitte. — (Raskolnikov ei ollut sanonut kerrassaan mitään). — Niin, tosiaan … toisinaan sekaantuu niin, ettei itsekään tiedä, missä on! Aina samaa, ikuisesti yhtä ja samaa! Nyt on siis vihdoinkin tehtävä parannus asiassa ja me saamme toisen — nimityksen, hi, hi, hi! Ja lainopillisien satimiemme suhteen — joista äsken niin nerokkaasti suvaitsitte lausua mielipiteenne — olen vallan samaa mieltä kuin tekin. Sanokaa itse minulle, kuka syytetyistä ei tietäisi — tyhminkin talonpoika tietää sen että häntä alussa koetetaan huomaamattomilla kysymyksillä uinuttaa varmuuteen (Teidän oma onnistunut lausuntonne), jotta sitten äkkiä hyökättäisiin hänen kimppuunsa, hi, hi, hi! Hyökätä kimppuun!… Käyttääkseni Teidän omaa lausumatapaanne, hi, hi, hi! Te siis tosiaan saatoitte uskoa, että minä tuolla virkahuoneustolla tahdoin … hi, hi! Mikä ironikko te olette, kuoma kulta… No, no, minä en toista sitä! Apropos, asiasta toiseen, te suvaitsitte myös lausua jotakin kaavamaisuuksista kuulustelussa, jotka kentiesi muistatte. Oikeudellinen muoto on joissakin tapauksissa sulaa hulluutta. Usein tullaan paljon pitemmälle keskustellessa suurimmassa ystävyydessä toisen kanssa. Oikeudellinen muoto älköön kahlehtiko tutkintotuomaria joka askeleella. Hänen ammattinsa on niin sanoakseni vapaa taide alallaan, tai jotakin sen tapaista … hi, hi, hi!

Porfyrius Petrovitshin oli vedettävä henkeä hetken ajan. Keskeytymättä oli hän osaksi ladellut tyhjiä sanoja, osaksi pudotellut arvotuksentapasia viittauksia, heti taas siirtyäkseen mitä tyhjimpään sanavaraston haaskaukseen. Hän asteli pienin, paksuin jalkoinensa yhä nopeammin edes ja takasin huoneessa, tuijottaen itsepäisesti lattiaan, piti oikeata kättään selällään sillä välin viittoillen vasemmalle. Mutta hänen liikkeensä sopivat tuskin koskaan hänen sanoihinsa. Raskolnikov huomasi, että hän käydessään pysähtyi parisen kertaa tuon toisen oven edustalla, vain hetkeksi aivan kuin kuunnellakseen… "Odottikohan hän jotakin?"

— Te olette täysin oikeassa, alkoi Porfyrius uudelleen ilosesti ja katseli Raskolnikovia niin tavattoman luottavasti, että tämä kokosi kaiken mielenvoimansa valmistuakseen uutta hyökkäystä varten, — niin, Te olette täydelleen oikeassa laskiessanne niin nerokkaasti leikkiä lainopillisista kaavamaisuuksistamme, hi, hi, hi! Nämä meidän syvämieliset psykologiset koukkumme (vain muutamat niistä) ovat tavattoman naurettavat, niin, jopa tarpeettomatkin etenkin silloin, kun ne ovat kiedotut erityisiin kaavamaisuuksiin. Niin … minä palajan kaavamaisuuksiin. Jos minä esimerkiksi pidän jotakin, josta on minulle ilmotettu, rikoksellisena… Te jatkatte edelleen lainopillista tietä, vai miten? Rodion Romanovitsh?

— Kyllä, sitä teen…