— Hyvä, silloin on Teillä esimerkki, oppi tulevaisuutta varten, niin sanoakseni; älkää luonnollisestikaan käsittäkö sitä sillä lailla, että minä tuppautuisin opettamaan Teille jotakin, Teille, joka itse olette kirjoittanut artikkeleita rikoksista. Ei, kaukana siitä, vain ohi mennen, tosiasiana, pienenä esimerkkinä suvainnette kai minulle lausua se … otaksukaamme siis, että pidän sitä tai sitä rikollisena. Miksi saattaisin häntä levottomaksi ennenkuin minulla on todisteet kourassani häntä vastaan. Toisen voisin olla velvollinen heti vangitsemaan, toisen suhteen voi olosuhteet olla tykkänään toisellaiset, miksi häntä siis estäisin kuljeskelemasta kaupungissa, hi, hi, hi! Minusta tuntuu siltä kuin ette vieläkään ymmärtäisi minua oikein, koetan lausua ajatukseni selvemmin. Jos minä esimerkiksi vangitsen jonkun liian aikaseen, annan hänelle ehkä siten siveellistä tukea … hi, hi, Te nauratte? (Raskolnikov ei ajatellut ollenkaan nauraa, hän istui siinä yhteenpuristetuin huulin, eikä lakannut tarkoin pitämästä silmällä Porfyrius Petrovitshia). Siten on myös todella monen yksilön laita, sillä ihmiset ovat sangen erilaiset, ja kunkin suhteen erikseen on annettava asianhaarojen ratkaista asia. Te ehkä sanotte: mutta todisteita! No, otaksukaamme, että todisteita on olemassa, mutta todisteilla, kuoma kulta, on yleensä kaksi puolta, ja minä olen tutkintotuomari, siis vain heikko ihminen, niin sanoakseni; sen täytyy itseni tunnustaa. Mieluiten tahtoisin tehdä tutkimukseni matematisella selvyydellä, niin selväksi kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, tahtoisin mieluinten esittää todisteen, joka sisältää täydellisen ja kiistämättömän matematisen totuuden. Mutta ellen vangitse häntä oikeana hetkenä … olkoon niin että minä uskon hetken olevan käsissä, silloin ehkä katkasen itseltäni mahdollisuuden houkutella ilmoille täydellinen ja selvä todistus — miksi? Siksi että minä, niin sanoakseni, saatan hänet määräävään asemaan, tiettyyn psykologiseen luokkaan. Silloin vetäytyy hän takaisin kuoreensa ja käsittää, että hän on vanki. Väitetään viisaan väestön Sevastopolissa heti Alman taistelon jälkeen pelänneen, että vihollinen rohkenisi tehdä julkisen hyökkäyksen ja muitta mutkitta ottaisi kaupungin haltuunsa. Mutta kun se näki, että se piti parempana säännöllistä piiritystä ja kun ensimäinen vertailu julaistiin, silloin iloitsi viisas väestö suuresti, suuresti ja rauhottui. "Kestää vähintäin kaksi kuukautta", sanoi se, "ennenkuin oikea piiritys vie päämääräänsä!…" Nyt te taas nauratte, ettekö usko sitä … ehkä olette oikeassa. Niin voi olla, että Te olette oikeassa. Tämä on aivan erikoinen tapaus, siitä olemme täysin yksimielisiä. Mutta täytyy kumminkin tunnustaa, parahin Rodion Romanovitsh, ettei tuollaista yleistä tapausta, johon kaikki oikeudelliset muodot ja säädökset sopivat ja jota varten kaikki ovat laaditut ja joita varten ne ovat kirjoihin kirjotetut … ollenkaan ole olemassa. Sillä jokainen tilaisuus, jokainen rikos, joka ilmenee todellisuudessa, muuttuu heti täydelliseksi erikoistapaukseksi, ja miksi?… Niin, aivan sellaseksi, joka ei ole yhtään samankaltanen edellisen kanssa. On mitä koomillisempia tapauksia, kuten esimerkiksi silloin kun minä annan jonkun käyskellä vapaana aivan koskemattomana, en ota kiinni häntä enkä mitenkään muutenkaan saada häntä rauhattomaksi, mutta kuitenkin käyttäydyn siten, että hän joka tunti, joka minuutti tuntee, että minä tiedän kaikki, kaikki pienempiä yksityiskohtia myöten sekä että minä pidän häntä silmällä yötä ja päivää, alituisesti vartioin häntä. Kun hän siis tietää olevansa sellasen voittamattoman epäilyksen, lakkaamattoman tuskan vallassa … Jumaliste, lopuksi hänen on kuitenkin muututtava häilyväksi … eikö totta? Silloin tulee hän joko itse tai tekee jotakin, joka on vallan tuon "kaksi kertaa kaksi on neljän" kaltaista ja jolla on niin matematinen muoto, että itse asiassa on todellinen ilo nähdä tai kuulla sitä. Jotakin sellaista voi tapahtua tyhmälle talonpojalle, mutta yhtä usein olen huomannut sitä meidän luokkamme ihmisissä, nykyaikaisessa ja määrättyyn suuntaan kehittyneessä ihmisessä. Sillä, kuoma kulta, on sangen tärkeätä tietää, mihin suuntaan joku ihminen on kehittynyt. Hermot, hermot … niitä ei saa unohtaa! Nykyään ovat ne kaikilla heikot, sairaloiset ja epäkunnossa… Entä sappi… Miten kaikilla näillä ihmisillä on hyvä sappi! Useissa tilaisuuksissa on se puhdas kultakaivos. Sanokaa, mitä huolta tarvitsee minun pitää siitä, että hän kulkee vapaana on toimettomana! Niin, antaa hänen vain kuljeskella, antaa hänen vain tepastella! Pieni uhrilampaani … hän ei voi juosta tiehensä. Minnepä hän läksisi? Hi, hi, hi! Ulkomaille ehkä? Puolalainen pakenee ulkomaille … hän ei sitä tee, siitä syystä vielä varmemmin, kun minä pidän häntä tarkoin silmällä ja olen ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Ehkä hän pakenisi sisämaahan. Mutta siellähän asuu vain talonpoikia, oikeita aito venäläisiä talonpoikia. Nykyajan ihminen pitää parempana vankilan kuin asumisen moisten ulkomaalaisten parissa kuin mitä meidän talonpoikamme ovat, hi, hi, hi! Mutta tämä kaikki on vain lorua, se on menemistä pintapuolisuuksiin. Mitä merkitsee: Hän voi paeta? Sehän on vain muodollisuus, ei pääseikka; syy siihen, ettei hän pakene, ei ole se, ettei hän voi paeta minnekään: psykologisesti ei hän voi paeta minulta, hi, hi! Mitä pidätte sanamuodosta? Luonnonlain nojalla ei hän voi paeta minulta, vaikkapa hän tietäisikin paikan, jossa hän olisi varmassa turvassa. Ettekö ole nähnyt itikkaa, joka lentelee kynttilän ympärillä? Samoin on hänen laitansa, hän on itikka, minä olen kynttilä. Vapaus käy hänelle taakaksi, hän muuttuu miettiväiseksi, hämmentyy, hän takertuu yhä enemmän verkkoon ja leyhäyttää itsensä hengiltä … eikä siinä sentään ole kaikkea … vihdoin tulee hän itse ja tarjoo ratkaistavakseni tuollaisen "kaksi kertaa kaksi on neljä" problemin, kunhan vain annan aikaa hänelle… Alituisesti liikuskelee hän ympärilläni, piirit käyvät yhä ahtaammiksi ja ahtaammiksi, kunnes hän vihdoin viimein … lentää suoraan kitaani … ja minä nielasen hänet … erinomasen oivallista, hi, hi, hi! Ettekö te ole samaa mieltä?
Raskolnikov ei vastannut; hän istui kalpeana ja liikkumattomana ja katseli Porfyriusta suoraan silmiin yhtä jännitetyn tarkkaavana.
"Luonto on hyvä", ajatteli hän vilusta väristen, "parempi kuin kissa ja rotta eilen. Tahtoneekohan hän näyttää valtaansa; siihen hän on liian viisas. Hänellä on siis tykkänään toinen tarkotus, mutta mikä? Lorua, kuoma kulta, sinä vain tahdot pelottaa minua ja näytellä viekasta. Todisteita ei sinulla ole, eikä eilistä miestä ole olemassa. Sinä vain tahdot hämmentää minut, tahdot vain ensin kiihottaa minua sitten vangitaksesi minut. Ehkä peijaat itseäsi, ja kun kaikki selviää, olet ehkä laskenut väärin. Mutta miksi, missä tarkotuksessa näyttää hän minulle korttinsa? Luottaneeko hän ehkä sairaisiin hermoihini? Ei, rakas ystävä, sinä petät itseäsi, jospa sinulla vielä olisikin jotakin tukea. No, kyllähän se nähdään, mitä se on".
Hän keräsi mahdollisimman paljon voimiaan ja valmistausi tuntematonta, ehkä kauheatakin ratkasua varten. Joka hetki tunsi hän määrätöntä halua syöksyä Porfyriuksen kimppuun ja tappaa hänet siihen. Jo ollessaan matkalla hänen luokseen pelkäsi hän raivoaan. Hän tunsi huulensa kuiviksi, sydän löi kiivaasti, kieli kuivui suussa. Mutta hän jatkoi itsepäisesti vaikenemistaan. Ennen tahtoi hän olla lausumatta sanaakaan, kuin lausua ennen aikaansa. Hän käsitti, että tämä oli paras menettelytapa hänen puoleltaan. Sillä lailla ei hän paljastaisi itseään ja hänen vihollisensa voisi ehkä kiivastuksissaan omasta puolestaan paljastaa itsensä. Ainakin toivoi hän sitä.
— Ei, minä näen, ettette vielä usko minua, vaan lakkaamatta ajattelette, että minä lasken leikkiä kanssanne, jatkoi Porfyrius, joka yhä vilkastui ja uudelleen alkoi kieriellä edes ja takasin huoneessa, sihisten tyytyväisesti.
— Se on muuten kyllä totta; Te olette vallan oikeassa. Jumala on nyt kerran luonut minut sellaseksi, että minä muodollani vain herätän naurua toisissa. Minä olen puhvelihärkä; mutta aikomukseni oli sanoa Teille … kuomaseni, Rodion Romanovitsh… Te olette vielä sangen: nuori … nuoruutenne ensi kukoistuksessa, niin sanoakseni, ja pidätte sen vuoksi sangen korkeassa arvossa ihmisen järkeä, minkä nuoriso muuten aina tekee. Järki ja terävämielisyyshän — abstraktinen järkipäätelmä — ovat niin eksyttäviä! Mutta minä tahdon sanoa Teille totuuden, puhtaan ja selvän, rakas ystäväni, koskeva tätä erikoistapausta. Siis todellisuus ja luonto, herrani … ne ovat tärkeät tekijät, ne saattavat usein teräväjärkisemmätkin laskelmat häpeään. Kuulkaa vain, mitä minä, vanha mies, sanon. Minä puhun täysin vakavasti, Rodion Romanovitsh, (tätä sanoessa tuntui todellakin siltä kuin olisi tuo tuskin viidenneljättä vuotias Porfyrius Petrovitsh vanhentunut; äänikin oli muuttunut), — ja sen lisäksi olen minä suoramielinen ihminen … enkö ehkä ole suora ihminen … mitä arvelette? Minusta tuntuu siltä kuin olisin mitä suurimmassa määrässä suoraluonteinen, kun näin ilman muuta ilmotan Teille kaikki, vaatimatta vähintäkään korvausta, hi, hi!… Minä siis jatkan: Teräväjärkisyys on minun mielestäni oivallinen asia, niin sanoakseni, elämän luonnollinen koriste … ja ajatelkaa, mitä hienoja töitä sillä voi suorittaa … vähäpätöisellä tutkintatuomarilla, kuten minulla, ei se ole luonnollisestikaan aavistustakaan siitä, miten se on selitettävissä, etenkin kun seuraa omaa mielikuvitustaan, kuten aina tavataan tehdä. Hänhän on vain ihminen. Mutta sitten tulee ihmisluonto ja se on se, joka auttaa tutkintotuomari-parkaa, se seikka juuri! Ja sitä ei teräväpäinen nuoriso ajattele ollenkaan, "se menee kaikkien rajojen poikki", (kuten Te niin nerokkaasti suvaitsitte lausua). Otaksukaamme, että hän tahtoisi alentua valehtelemaan; s.o. ihminen, erikoistapaus, inkognito, valehtelevat oivallisesti, erinomasella hienolla tavallaan. Silloin voisi hyvin luulla, että hänen olisi riemuittava, että hän nauttisi etua teräväjärkisyydestään… Mutta miten sensijaan käykään! Ojasta mennään allikkoon! Mieltäkiinnittävimmällä, häpeällisimmällä tavalla menee hän tainnuksiin. Olkoonpa niinkin, että vain sairaus ja huono ilma ovat syynä siihen mutta saman tekevää! Häntä aletaan epäillä! Hän valehteli erinomasesti, mutta luontoaan ei hän ottanut laskuihinsa! Toisen kerran alottaa hän, ihastuneena siitä leikistä, mitä hänen teräväpäisyytensä käy hänen kanssaan, tehdä pilaa niistä ihmisistä, jotka epäilevät häntä, on kalpenevinaan — leikillään luonnollisesti — mutta silloin kalpeneekin hän samalla aivan liian luonnollisesti, lähenee liiaksi totuutta ja on taasen herättänyt epäilyksiä. Joskin hän on vetänyt hetkeksi toista nenästä, huomaa tämä kuitenkin pian, jos hän on tarkka mies, hänen kujeensa. Ja niin käy askel askeleelta! Vielä pahempi, hän menee vielä pitemmälle. Pistää nenänsä sinne, missä häntä ei ollenkaan tarvita, puhuu aina asioista, joista hänen olisi paras vaijeta, tarjoilee kansalle kaikellaisia mahdollisia vertauksia, hi, hi! Kaikkea tuollaista voi tapahtua teräväpäiselle ihmiselle … psykologille ja kirjailijalle! Luonto on peili, selvin peili mitä on olemassa, katselkaa sitä ja iloitkaa … siinä asia. Mutta miksi olette tuolla lailla kalvennut, Rodion Romanovitsh? Onko täällä liian kuumaa?… Avaanko ikkunan?
— Älkää vaivatko itseänne, olkaa hyvä! huudahti Raskolnikov alkaen äkkiä nauraa. — Minä pyydän, älkää millään muotoa vaivatko itseänne!
Porfyrius pysähtyi hänen eteensä, odotti hetken ja alkoi itse nauraa.
Raskolnikov nousi ja muuttui hetkessä vallan vakavaksi.
— Porfyrius Petrovitsh, sanoi hän äkkiä kuuluvasti ja selvästi, vaikka vaivoin voi seistä jaloillaan, niin vapisivat ne hänen allaan, — minä huomaan nyt vihdoinkin selvästi, että Te todellakin epäilette minua tuon vanhan akan ja hänen sisarensa Lisavjetan murhasta. Minä puolestani sanon Teille, että tämä on minusta sangen vastenmielistä. Jos luulette Teillä olevan oikeuden laillista tietä vainota minua, niin tehkää se … vangita minut, niin vangitkaa. Mutta minä en siedä kauvempaa, että Te nauratte minulle vasten naamaa, että Te kiusaatte minua…
Hänen huulensa värisivät, hänen silmänsä liekehtivät vihasta ja hänen tähän asti painunut äänensä kävi yhä voimakkaammaksi.