— Minä en siedä sitä! huudahti hän lyöden nyrkkinsä pöytään.
—Kuuletteko Porfyrius Petrovitsh, minä en siedä sitä!
— Mutta mitä, Jumalan tähden, tämä taas on! keskeytti Porfyrius
Petrovitsh näöltään mitä tuskallisempana. Kuoma kulta, Rodion
Romanovitsh! Rakkaimpani! Mikä teidän on?
— Minä en siedä sitä! lausui Raskolnikov uudelleen.
— Hiljaa, hiljaa, kuomaseni, hiljaa! Voihan se kuulua uloskin. Mitä silloin sanoisimmekaan, ajatelkaa toki! kuiskasi Porfyrius pelästyneenä kumartaen kasvonsa vallan lähelle Raskolnikovia.
— Minä en siedä sitä, en siedä sitä! lausui Raskolnikov vieläkin, mutta kuiskaten.
Porfyrius kääntyi kiiruhtaen ikkunan luo avatakseen sen.
— Meidän on saatava tänne hieman ilmaa! Juokaapa lasi vettä, ystävä hyvä. Sehän on koko kohtaus! Hän kiiruhti ovelle noutaakseen vettä. Mutta samassa hän huomasi että täysinäinen karahvi oli nurkassa.
— Juokaa toki, kuoma kulta, kuiskasi hän kiiruhtaen Raskolnikovin luo karahvi kädessä, — ehkä tämä auttanee… Porfyrius Petrovitshin osottama levottomuus, vieläpä hänen osanottonsa oli niin luonnollista, että Raskolnikov rauhottui täydelleen ja katseli häntä uteliaasti. Mutta hän ei juonut yhtään.
— Rodion Romanovitsh, rakkaimpani, tällä tavoinhan Te menetätte järkenne, sen vakuutan Teille! Kas niin … juokaa, juokaa toki hieman!
Hän melkein pakotti Raskolnikovin ottamaan vesilasin. Tämä vei sen koneellisesti suuhunsa, mutta mietti ja asetti sen vastenmielisen tunteen vallassa pöydälle.