— Sehän oli koko kohtaus. Tuolla lailla hankitte taas itsellenne taudin, alkoi Porfyrius Petrovitsh ystävällisen osanottavana. Hän oli yhä vielä huolestuneen näköinen.
— Jumalani, miten vähän ihminen pitää vaaria itsestään! Niinpä tuli Dmitri Prokofjitsh eilen luokseni … minä myönnän kernaasti, että hänellä on myrkyllinen, ilkeä luonne, ja nyt vedätte Te siitä moisia johtopäätöksiä!… Voi, Jumalani! Ehkä hän tuli Teidän toimestanne?… Mutta istuutukaa toki, kuoma kulta, istuutukaa Kristuksen tähden!
— Ei, hän ei tullut minun toimestani, mutta minä tiesin hänen lähtevän Teidän luoksenne … tiesin myöskin miksi hän tuli, sanoi Raskolnikov terävästi.
— Tiesittekö sen?
— Kyllä … no, mitä siitä seuraa?
— Niin, kuoma kulta, siitä seuraa, että minä myös tiedän muita asioita Teistä. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän myös, että Te olette käynyt vuokraamassa erästä huoneustoa, yöaikaan, pimeässä, että soititte kelloa, puhuitte verestä ja suoraan sanoen saatoitte käsityöläiset ja portinvartijat ymmälle … mutta sillä lailla Te lopuksi itse menetätte järkenne. Teistä tulee vallan mielipuoli. Suuttumus kaikkien niitten loukkausten johdosta, joita olette saanut kärsiä kohtalon ja poliisin puolelta, kiehuu sisässänne, ja sitten hosutte Te kaikille puolille saadaksenne meidät puhumaan ja pelin selväksi. Kaikki nämä tyhmyydet ja kaikki tämä epäluuloisuus on Teistä vastenmielistä, eikö totta? Enkö ole aivan asettunut Teidän asemaanne? Mutta sillä lailla lopuksi turmelette sekä itsenne että Rasumihinin, ja se olisi sentään synti. Hän on tosiaan liian hyvä siihen, sen tiedätte itse. Te olette sairas, mutta hän on pelkästään oikeudenmukainen… Teidän sairautenne voisi myös tarttua häneen… Minäpä kerron Teille jotakin, kuomaseni, kun olette hieman rauhottunut … mutta istuutukaa toki, kuomaseni, Kristuksen tähden! Levätkää toki hieman, Tehän näytätte vallan muuttuneelta, istuutukaa!
Raskolnikov istuutui. Väristykset lakkasivat, mutta sen sijaan tuli hänen lämmin ja kuuma olla. Suuresti kummissaan kuunteli hän tuon niin ilmeisesti pelästyneen ja osaaottavan Porfyrius Petrovitshin sanoja. Mutta hän ei uskonut ainoata tavuakaan, vaikka hän tunsi kovaa taipumusta uskoa häntä. Odottamaton kertomus huoneustosta oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Tietääkö hän nyt myöskin asunnon hankkimisesta?" ajatteli hän. "Ja kuitenkin puhuu hän itse siitä minulle".
— Minä, näet, tiedän sangen saman kaltasen tapauksen oikeudenkäytössämme. Siinä oli myös tuollainen psykologinen ja sairaloinen tapaus, lausui Porfyrius nopeasti, siinä oli myös eräs, joka otti murhan syykseen ja turmeli itsensä pelottavasti. Hän esitti koko joukon havaintoja, tosiasioita, kertoi yksityiskohtia, sekotti kaikki … miten lopuksi kävikään? Hän oli vain osaksi ja senkin vallan vasten tahtoaan, syyllinen murhaan. Mutta saatuaan kuulla, että hän oli auttanut murhaajaa, tuli hän vähitellen mielipuoleksi, näki kummituksia, tuli vallan hulluksi ja kuvitteli vihdoin mielessään, että hän todellakin oli murhaaja. Kaikeksi onneksi sai senati tietää asian oikean laidan. Tuo onneton vapautettiin ja asetettiin valvonnan alaiseksi. Niin, niin… Huomaatteko? Sillä lailla voi hankkia itselleen hermokuumeen, kun rupeaa moisiin hermostuneisiin kohtauksiin kuin soittamaan kelloja yöaikaan ja kysymään verta. Tällaista psykologiaa tutkin minä aina praktikissani. Sillä lailla tapahtuu, että ihmiset valtaa yhdessä hetkessä halu heittäytyä ulos ikkunasta tai kirkontornista, se on tuollanen omituinen, kavala tunne, aivan kuin ovikellon soitossakin. Te olette sairas, Rodion Romanovitsh, sangen sairas, ja Te ette ole ottanut sairautta lukuun. Teidän tulisi kysyä neuvoa joltakin taitavalta lääkäriltä eikä moiselta paksulta pöhöltä! Teidän kuvittelukykynne on kiihottunut! Kaikki tuohan on hulluinta kuumekuvittelua…
Ajatukset myllersivät Raskolnikovin päässä.
"Valehteleeko hän nytkin?" juolahti hänen mieleensä, "ehkä, ehkä". Hän karkoitti nämä ajatukset kauvas luotaan, syystä että hän jo tiesi, miten ne lisäsivät hänen vihaansa ja katkeruuttaan. Hän tunsi, että suuttumus suorastaan uhkasi sekottaa hänen järkensä.