— Se ei ollut mitään kuumekuvittelua, senhän hän teki täysin selvässä tilassa! huudahti hän jännittäen kaikkia aistejaan paljastamaan Porfyrius Petrovitshin peliä. — Minä olin hereillä, hereillä … kuuletteko?
— Minä ymmärrän sen sangen hyvin ja kuulen, mitä Te sanotte! Tehän sanoitte myös eilen, ettei Teillä ollut mitään kuumehoureita; Te panitte sille erikoista painoa. Minä käsitän täydelleen kaikki, mitä sanotte!… Mutta kuulkaa nyt Te myös, Rodion Romanovitsh, minua, vain tämä pieni seikka: Jos Te todellakin olisitte rikollinen tai jollakin lailla sekaantunut tähän kirottuun asiaan … väittäsittekö silloinkin niin kiihkeästi, ett'ette ollut tehnyt kaikkea tuota kuumehoureissa, vaan täydessä tajussa?… Olisiko se mahdollista tai edes ajateltavaa … minä kysyn sitä? Vastakohdan täytyy minun mielipiteeni mukaan olla mitä luonnollisin. Sillä jos Te tuntisitte itsenne syylliseksi, tahtositte varmaankin uskotella sen tapahtuneen kuumehoureissa. Eikö totta? Eikö tämä ole Teidänkin mielipiteenne!
Sillä äänenpainolla, millä hän kysyi, oli kavala vivahdus. Raskolnikov vetäysi poispäin Porfyriuksesta, joka kumartui hänen puoleensa ja tuijotti häntä hiljaa ja hämillään silmiin.
— Entä sitten tuo Rasumihinin juttu, joka koski kysymystä, tuliko hän eilen luokseni itsestään vai Teidän alotteestanne? Tässä tapauksessa luonnollisesti panisitte erikoista painoa sille, että hän tuli vapaaehtoisesti ja Teidän siitä tietämättänne. Siitä huolimatta ette Te salaa sitä, vaan todistatte päättävästi, että hän tuli Teidän alotteestanne.
Sitä ei Raskolnikov ollut koskaan sanonut. Hän tunsi kylmän väristyksen karsivan selkäpiitään.
— Te valehtelette, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, huulten vetäytyessä sairaloiseen hymyyn. — Te tahdotte taas näyttää minulle, että Te olette selvillä pelistäni ja että tunnette kaikki vastaukseni jo edeltä käsin… Hän tunsi ettei hän nyt punninnut sanojaan kylliksi. — Te vain tahdotte pelottaa minua … tai nauraa minulle.
Hän tuijotti yhä edelleenkin kankeasti vastustajaansa, mutta äkkiä sai rajaton katkeruus hänet valtoihinsa.
— Kaikki tuo on valetta, huusi hän. — Te tiedätte sangen hyvin, että rikollinen tekee viisainten siinä, ettei salaa sitä, mitä ei tarvitse salata. Minä en usko Teitä!
— Mutta miten Teillä on naurettavat päähänpistot, sanoi Porfyrius naureskellen. — Eihän Teidän kanssanne pääse minnekään. Te kärsitte jonkullaista monomaniaa. Te siis ette usko minua? Mutta minä voin todistaa, että Te jo alkanut uskoa minua, että jo olette lahjoittanut minulle osan luottamuksestanne ja että minä saan sitä kohta kokonaisen kyynärän. Minä tosiaan pidän Teistä ja toivon Teille kaikesta sydämestäni pelkkää hyvää.
Raskolnikovin huulet värisivät.