— Minä toistan, etten enää kauvemmin voi sietää tätä menettelyä! huudahti Raskolnikov suuttuneena, etten enää voi kauvemmin kestää tätä.
— Mitä? Mitä ette voi kestää? Epätietoisuutta? keskeytti hänet
Porfyrius.
— Älkää pilkatko minua! Minä en siedä sitä!… Minä sanon sen Teille, etten voi sietää sitä … minä en siedä sitä! Kuuletteko, kuuletteko! huudahti hän iskien taas nyrkkinsä pöytään.
— Ei, mutta rauhottukaa toki, rauhottukaa! Sivullisethan voivat kuulla kaikki! Minä pyydän Teitä vakavasti olemaan varovainen, minä en laske leikkiä! sanoi Porfyrius kuiskaten. Mutta nyt ei hänen kasvoissaan ollut pienintäkään jälkeä edellisestä naisellisesta, hyväntahtosesta ilmeestä. Päinvastoin, nyt hän käski ankarasti ja silmäkulmiaan rypistäen, aivan kuin paljastaen kerrassaan kaiken salaperäisyyden ja kaksimielisyyden. Mutta sitä kesti vain hetken ajan. Ymmälle joutunut Raskolnikov totteli hänen käskyään puhua hiljemmin, vaikkakin hän oli raivoissaan.
— Minä en anna kauvemmin kiusata itseäni, kuiskasi hän… Liikutuksestaan ja vihastaan huolimatta huomasi hän ettei hän voinut olla noudattamatta käskyä, ja se katkeroitti häntä vielä enemmän… —Vangitkaa minut, kuulustakaa minua, mutta noudattakaa oikeusmuotoja, älkääkä leikkikö kanssani! Älkää…
— Älkää Te pitäkö huolta oikeusmuodoista, keskeytti hänet Porfyrius pilkallisesti, ja nyt tuntui siltä kuin olisi hän ollut ilonen voidessaan leikkiä Raskolnikovin kanssa. — Minä olen tällä kerralla vain kutsunut Teidät luokseni kaikessa luottamuksessa, kuomaseni, kaikessa ystävyydessä…
— Minä en kaipaa Teidän ystävyyttänne, sille annan palttua! Kuuletteko! Nyt otan lakkini ja lähden. Entä nyt? Mitä nyt sanotte, jos aijotte vangita minut?
Hän otti lakkinsa mennen ovea kohti.
— Mutta yllätys!… Ettekö tahdo nähdä yllätystä? sanoi Porfyrius nauraa virnistellen, tarttuen häntä käteen ja pidättäen häntä. Hän alkoi taas ruveta poikamaiseksi ja tämä saattoi Raskolnikovin suunniltaan.
— Mitä yllätystä? Mistä Te puhutte? kysyi hän, jääden seisomaan liikkumattomana.