— Yllätys on tuolla luonani, tuolla oven takana. (Hän osotti sormellaan suljettua ovea lautaseinässä). — Minä olen vanginnut sen, jottei se juoksisi tiehensä.
— Mitä se on? Miksi? Mitä… Raskolnikov kiiruhti oven luo avatakseen sen, mutta se oli suljettu.
— Se on suljettu ja tässä on avain!
Hän näytti hänelle todellakin avainta, jonka hän otti taskustaan.
— Taas valetta! raivosi Raskolnikov, joka ei enää kauvemmin voinut hillitä itseään, — sinä valehtelet, kirottu narri! Ja hän syöksyi väistyvän, mutta pelottoman Porfyriuksen kimppuun.
— Nyt ymmärrän kaikki, kaikki, huudahti hän syöksyen hänen kimppuunsa, — sinä valehtelet ja kiemurtelet kanssani niin, että minä paljastaisin itseni…
— Pötyä, paljastaa itseänne ette voi enää, kuomaseni, Rodion Romanovitsh. Tehän olette vallan suunniltanne. Älkää toki huutako niin kovaa, taikka kutsun väkeäni.
— Sinä valehtelet, siitä ei ole minulle mitään vaaraa. Kutsu sinä vain pyövelejäsi. Sinä tiedät minun olevan sairaan, sinä tahdot kiihdyttää minua, tehdä minut raivoisaksi, jotta minä paljastaisin itseni … Se oli tarkotukseni! Ei! … Tuo todisteita! Nyt minä käsitän kaikki! Sinulla ei ole todisteita, vain muutamia köyhiä, arvottomia väitteitä, sametovisia epäluuloja! Sinä tunsit luonteeni ja siksi aijoit ensin saattaa minut suunniltani antaaksesi minulle sitten armoniskun mustatakkinesi ja juryn jäseninesi. Sinä odotat heitä? Eikö totta? Miksi odotat? Tuo ne tänne!
— Mistä juryn jäsenistä Te puhutte, kuoma kulta! Mitä päähänpistoja tuolla ihmisellä onkaan? Teidän tarkottamallanne tavalla ei suinkaan tavata käydä muodollisesti asiaan käsiksi. Ettehän Te tunne ollenkaan asian valmistusta, rakas ystävä… Muodollisuudet esiintyvät kyllä, odottakaa vain… murisi Porfyrius kuunnellen oven luona.
Todellakin tuntui siltä kuin olisi sivuhuoneista voinut erottaa jotakin melua.