— Mitä?… Sinäkö?… Miten?… Kenet olet murhannut?
Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi kadottanut kaavansa. Hetken kuluttua sanoi Mikolai:
— Aljona Ivanovnan ja hänen sisarensa Lisavjetan … olen minä … surmannut … kirveellä. Minä olin pois tajuistani… lisäsi hän ja vaikeni taas. Hän oli yhä vieläkin polvillaan.
Porfyrius Petrovitsh seisoi muutaman hetken ajatuksiinsa vaipuneena, sitten tointui hän ja viittasi asiaan kuulumattomat katsojat pois. He katosivat silmänräpäyksessä ja ovi sulkeutui. Sitten katseli hän Raskolnikovia, joka seisoi eräässä nurkassa tuijottaen Mikolaihin. Porfyrius aikoi juuri lähetä häntä, mutta luopui aikeestaan, katseli häntä uudelleen, käänsi sitten katseensa Raskolnikoviin, sitten taas Mikolaihin ja hyökkäsi sitten äkkiä päättäväisesti jälkimäisen kimppuun.
— Mitä sinä aattelet? Miksi tulet sinä tielleni hulluuksinesi? huusi hän raivoisena. — Enhän ole sitä kysynyt sinulta ollenkaan!… Puhu, oletko tosiaan surmannut heidät?
— Minä olen murhaaja … minä tunnustan… sanoi Mikolai.
— Pötyä! Millä surmasit heidät?
— Kirveellä, jota talletin siltä varalta.
— Ei kiirettä kirkkoon! Olitko yksin?
Mikolai ei ymmärtänyt kysymystä.