— Tapoitko heidät yksin?
— Aivan yksin. Mitka on viaton, eikä hänellä ole yhtään osuutta siinä.
— No niin, no niin, ei Mitkan kanssa ole niin kiirettä… No, mistä se johtuu, että silloin yhdessä juoksitte portaita alas? Portinvartijahan kohtasi teidät molemmat.
— Se tapahtui vain epäluulojen karkottamiseksi … jotka minä … juoksin sieltä Mitkan kanssa… vastasi Mikolai aivan suoraan kuin valmistuneena jo vastaamaan.
— No, siinä se nyt on? huudahti Porfyrius suuttuneena. — Hän toistaa läksyä, pauhasi hän katsahtaen äkkiä Raskolnikoviin. Hänet oli Mikolai nähtävästi niin vallannut, että hän hetkeksi unohti Raskolnikovin. Vasta nyt hän tointui ja näytti alakuloselta.
— Rodion Romanovitsh, kuoma kulta, suokaa anteeksi … se ei sovi; tulkaa … tämä ei ole Teitä varten … minä itse … tässä voitte nähdä, millaisten yllätysten alaisena saattaa olla, tulkaa, minä pyydän Teitä.
Hän otti häntä kädestä ja osotti ovea kohti.
— Vai niin! Tätä ette nähtävästi ollut odottanut? sanoi Raskolnikov, joka luonnollisesti itsekään ei ymmärtänyt kaikkea, mitä tapahtui, mutta jolla kuitenkin oli ollut aikaa rauhottua.
— Ette kai Tekään odottanut tätä, kuomaseni? Miten kätenne vapisevatkaan! Hi, hi!
— Tehän vapisette myös, Porfyrius Petrovitsh?