— Vapisenko? Sitä en voisi uskoa!…
He olivat jo ovella. Porfyrius odotti kärsimättömästi, että Raskolnikov läksisi tiehensä.
— Mutta minne yllätys jäi? Ettekö tahdo näyttää sitä minulle? sanoi
Raskolnikov pilkaten.
— Hampaanne vieläkin tärisevät ja kuitenkin alatte uudelleen, hi, hi! Miten Te sentään olettekaan myrkyllinen ihminen! Me näemme toisemme jälleen.
— Hyvästi ainaiseksi, toivon ma.
— Jumalan tähden, Jumalan tähden! pauhasi Porfyrius happaman imelä hymy suupielissään.
Raskolnikovin kulkiessa konttorin läpi huomasi hän, että hänen jälkeensä katsottiin. Etehisessä huomasi hän ihmisjoukossa molemmat portinvartijat, joita hän kerran oli kehottanut seuraamaan mukanaan polisivartiokonttoriin. He seisoivat siellä odottamassa. Tuskin oli hän portaitten alapäähän päässyt, kun hän kuuli Porfyrius Petrovitshin äänen takanaan. Kääntyessään näki hän, että Porfyrius kiiruhti juosten hänen jälkeensä henki kurkussa.
— Vain yksi sana, Rodion Romanovitsh … mitä tuohon asiaan koskee — Jumalan tahto tapahtukoon! Mutta käydäksemme muodollisesti asiaan, menetelläksemme oikeudenmukasesti, täytyy minun vaivata Teitä vielä kerran … me siis kohtaamme taas … eikö totta?
Ja Porfyrius jäi hymyillen seisomaan hänen eteensä. — Eikö totta! toisti hän. Tuntui siltä kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin enemmän … mutta hän ei tehnyt sitä.
— Ja minä, Porfyrius Petrovitsh, pyydän anteeksi … että sillä lailla tulistuin… sanoi Raskolnikov, joka taas oli päässyt itsensä herraksi ja tunsi vastustamatonta halua tekeytyä ylpeäksi.