— Ei merkitse mitään, ei mitään! lausui Porfyrius melkein ilosesti… — Minähän olin itsekin … minullahan on tuollanen helposti kuohahtava luonne, se vaivaa tosiaan minua! No, me siis kohtaamme vielä … niin, jos Jumala tahtoo, kohtaamme pian, sangen pian taas!
— Ja silloin koetamme vihdoinkin oppia tuntemaan toisemme, keskeytti
Raskolnikov.
— Niin, silloin opimme oikein tuntemaan toisemme, vahvisti Porfyrius Petrovitsh katsellen häntä silmäänsä räpäyttäen, mutta silti sangen vakavana.
— Nyt siis menette syntymäpäiväkemuihin?
— Hautajaisiin.
— Ah niin … hautajaisiin. Hoitakaa nyt hyvin itseänne … kaikin muodoin, pitäkää hyvää huolta itsestänne!
— Mitäpä minä puolestani toivoisin Teille? Sitä en tosiaankaan tiedä, sanoi Raskolnikov alkaen astua portaita alas. Vielä kerran hän kääntyi ja sanoi: — Minulla on halu toivottaa hyvää onnea, mutta Teilläpä on liian koomillinen tehtävä!
— Mitä tarkotatte, koomillinen? Porfyrius heristi korviaan.
— Niin, aivan! Katsokaa tuota Mikolai parkaa, jota luultavasti olette kiusannut ja piinannut, Teidän psykologisen järjestelmänne mukasesti siksi kunnes hän vihdoin on antautunut ja tunnustanut. Päivin, öin olette todistanut hänelle: sinä olet murhaaja, sinä olet murhaaja! Ja nyt, kun hän on tunnustanut, aiotte taas saman leikin hänen kanssaan. Nyt se on taas: sinä valehtelet, sinä et ole murhaaja, et voi olla sitä, sinä vain luet ulkoläksyä. Sanokaa itse, eikö se ole koomillista?
— Hi, hi, hi! Te siis kuulitte minun huomauttavan, että hän luki oppimaansa läksyä?