Pietari Petrovitsh meni huoneeseensa ja puoli tuntia myöhemmin oli hän jättänyt talon.
Sonja, joka luonnostaan oli pelokas, oli kauvan ajatellut, että häntä voitiin paremmin kuin muita rankasematta loukata. Mutta tähän asti oli hän luullut välttävänsä onnettomuuden osottamalla suosiota ja ystävyyttä kaikkia kohtaan. Hän tuli siis nyt tuskallisen liikutetuksi. Hänen tapansa oli voida kantaa kaikki kärsivällisyydellä ja nurkumatta, mutta ensi hetkenä oli se hänestä kuitenkin liian vaikeata. Saavutetusta voitosta huolimatta oli hänen avuttomuuden tunteensa kuitenkin niin voimakas, että hänen rintansa uhkasi haljeta, ja hän sai hysterisen kohtauksen.
Vihdoin ei hän voinut enää kauvemmin kestää siellä oloa, vaan hän hiipi pois ja juoksi kotiinsa hetkisen Lushinin poistuttua.
Amalia Ivanovnan saatua läsnäolevien äänekkäästi nauraessa lasin naamaansa, tahtoi hän korjata vahinkonsa ja hyökkäsi kuin raivotar Katerina Ivanovnaa vastaan, joka sai kantaa syyn kaikesta tapahtuneesta.
— Pois talostani ja paikalla!
Ja näin sanoen tarttui hän toiseen Katerina Ivanovnan esineeseen toisensa jälkeen ja heitti ne lattialle.
Leski raukka, joka oli kalpeana ja uupuneena vaipunut vuoteelle, hypähti sieltä ja syöksyi Amalia Lippewechselin kimppuun. Mutta tämä työnsi hänet helposti syrjään.
— Ei siinä kylliksi, että meitä soimataan mitä häpeällisimmin … nyt tahtoo tuo olento vielä ajaa meidät pois talosta! Mieheni hautajaispäivänä minun ensin kestittyäni Teitä kaikkia … ajaa hän minut kadulle isättömien lasteni kanssa. Niin, minnekkä menen? nyyhkytti tuo parka… Hyvä Jumala, eikö enää ole mitään oikeutta? Kuka tarvitsee paremmin suojelusta kun me, hyljätyt olento parat? Mutta kyllä vielä nähdään, eikö maailmassa vielä ole oikeutta … minä etsin sitä … ja heti! Odottakaa vain, sinä kunnoton olento! Poletshka, jää lasten luo, minä palaan pian. Kyllähän nähdään, eikö onnettomillakin ole oikeutta!
Katerina Ivanovna heitti liinan päähänsä, tunkeutui taajojen joukkojen lomitse, jotka vielä täyttivät huoneen ja juoksi itkien kadulle. Poletshka oli paennut nurkkaan arkun ääreen, ja syleillen pienokaisia odotti hän kaiholla äidin paluuta.
Amalia Ivanovna juoksi edes ja takasin huoneessa heittäen kaikki lesken kapineet lattialle. Vieraat riitelivät ja jokuset heistä alkoivat laulaakin.