"Nyt on minunkin aikani poistua," ajatteli Raskolnikov. "Sofia
Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot?"
Ja hän läksi Sonjan asuntoon.
IV.
Raskolnikov oli puolustanut Sonjaa lämpimästi ja kiihkeästi, vaikka hänellä itsellään oli suuri suuri suru kannettavanaan. Mutta juuri siitä syystä että hän oli tänä aamuna kokenut niin paljon, oli hän ilonen voidessaan huolehtia muistakin asioistaan kuin omistaan, jotka olivat käyneet hänelle vallan sietämättömiksi.
Ja sitä paitsi oli hänellä kohtaus Sonjan kanssa. Se tuotti hänelle kauheaa tuskaa. Hänen täytyi ilmottaa Sonjalle kuka oli murhannut Lisavjetan, ja hän aavisti jo sen kauhean kärsimisen, jonka tämä ilmoittaminen tulisi tuottamaan hänelle.
Kun hän siis lähtiessään Katerina Ivanovnan asunnosta lausui: "Sofia Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot", oli hän vielä kiihottuneessa mielentilassa, valmiina taisteluun ja ylpeänä äsken saavutetusta voitosta. Mutta mitä lähemmä hän lähestyi Kapernaumovin asuntoa, sitä enemmän pettivät voimat. Miettiväisenä pysähtyi hän portin edustalle kysyen: "Sanonko tosiaan hänelle, kuka on surmannut Lisavjetan?"
Tämä kysymys oli omituinen, sillä hän tunsi, että hänen oli mahdotonta kauvemmin vaijeta asian oikean laidan suhteen, ja tämä voimattomuuden kiusallinen tunne väsytti häntä. Tehdäkseen lopun kaikesta horjuvaisuudesta, avasi hän nopeasti oven ja katsoi Sonjaan. Tämä istui pöydän ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta huomatessaan Raskolnikovin nousi hän heti mennen häntä vastaan, ikäänkuin olisi jo kauvan odottanut hänen tuloaan.
— Miten minun olisikaan käynyt, ellei Teitä olisi ollut! lausui hän…
Näkyi selvästi että hän oli odottanut saavansa lausua tämän.
Raskolnikov istui sille tuolille, jolta Sonja juuri nousi.
— No, Sonja, sanoi hän tuntien äänensä värisevän, — tämähän oli vain luonnollinen seuraus Teidän "yhteiskunnallisesta asemastanne ja siitä johtuvista tavoistanne…" Oletteko ymmärtänyt tämän?