— Mutta miten Te voitte siinä tapauksessa tietää sen? kysyi Sonja taas kuiskaavalla äänellä.
Raskolnikov kääntyi häntä kohti ja katseli häntä tarkasti.
— Arvaa! sanoi hän hymyillen yhtä kierosti kuin aikasemminkin.
Halvauksen tapanen väristys puistatti Sonjaa.
— Miksi … pelotatte … minua? sanoi hän lapsellisesti hymyillen.
— Minä olen luonnollisesti hänen hyvä ystävänsä, koska sen tiedän, jatkoi Raskolnikov katsellen lakkaamatta Sonjaa, aivan kuin olisi menettänyt silmiensä määräämisvallan. — Hänen tarkotuksenaan ei ollut surmata Lisavjetaa. Hän tahtoi vain tappaa vanhuksen … hänen ollessaan yksinään. Mutta samassa tuli Lisavjeta kotiin … ja silloin surmasi hän hänetkin.
Taas kului minutti. Molemmat katselivat toisiaan.
— Etkö voi arvata sitä? kysyi Raskolnikov äkkiä tuntien sellaista tunnetta kuin olisi kirkontorni kaatunut hänen päälleen.
— E … en, kuiskasi Sonja tuskin kuuluvasti.
— Katsele minua tarkasti!