— Siperia … sinne en mene koskaan, sanoi hän.
Sonja katsoi häneen kysyvästi. Ensimäisen sääliväisyyspuuskan jälkeen onnetonta kohtaan palasi kamala ajatus murhasta. Siitä muuttuneesta äänestä, millä Raskolnikov lausui nuo sanat, kuuli hän heti murhaajan puhuvan.
Sonja katseli häntä kauhuissaan. Vielä ei hän tiennyt paljoakaan. Hän ei tiennyt miksi, miten tai missä tarkotuksessa murha oli tehty. Vasta nyt teki hän itselleen nämä kysymykset. Mutta uudelleen epäili hän sitä, oliko Raskolnikov … oliko hän murhaaja. Voiko se olla mahdollista?
— Mutta mistä se johtui? sanoi hän hämillään. — Miten olette Te … sellanen ihminen kuin Te … voinut päättää tehdä jotakin sellaista? Miten se on mahdollista?
— Minä tein sen saadakseni … rahaa. Ole järkevä ja rauhoitu, Sonja, sanoi hän väsyneenä ja melkein suuttuneena.
Sonja oli kuin halvauksen saanut. Vihdoin lausui hän:
— Sinä olit nälkäinen! Tahdoit … auttaa äitiäsi? Enkö ole oikeassa?
— Et, Sonja, et, mutisi Raskolnikov kääntyen pois ja kumartaen päätään. — En minä niinkään nälkänen ollut. Tosin tahdoin auttaa äitiä … mutta ei se kuitenkaan siitä johtunut… Älä kiusaa minua, Sonja!
Sonja löi kätensä yhteen.
— Onko se tosiaan, tosiaan mahdollista! Hyvä Jumala, miten se voi olla mahdollista! Kuka voi käsittää sitä? Miten voitte Te, joka itse lahjotatte pois viimeisen roponne, murhata … ryöstääksenne! Ah … ne rahat, jotka annoitte Katerina Ivanovnalle, olivat myös … Jumalan tähden . .. olivatko nekin…