— Ei, Sonja, keskeytti Raskolnikov hänet nopeasti, — voit olla levollinen, sillä ne eivät olleet niitä. Minä sain ne samana päivänä, jolloin toivuin … samana päivänä, jolloin annoin ne pois… Rasumihin oli läsnä… Hän se otti vastaan ne … otti minun sijastani… Ne rahat kuuluivat minulle, olivat minun omaisuuttani…
Sonja kuunteli häntä oikein käsittämättä, mitä hän lausui. Hän koetti kaikin tavoin ymmärtää häntä.
— Mutta ne toiset rahat … muuten en tiedäkään, oliko siellä mitään rahoja, jatkoi Raskolnikov matalalla ja miettiväisellä äänellä. —Minä otin erään nahkakukkaron, joka oli hänen kaulassaan; se oli vallan täynnä … minä en tarkastanut sisältöä. Minulla ei ollut aikaa sellaseen. Muut kapineet, napit ja ketjut … kaikki olen kätkenyt erääseen vieraaseen pihaan V——n prospektin varrella kiven alle… Siellä on kaikki vielä.
Sonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana.
— Mutta miksi … mitä tarkotatte sillä, että tarvitsitte rahaa, vaikkette kuitenkaan ole ottanut? kysyi hän nopeasti, ikäänkuin tahtoen pitää kiinni oljenkorresta.
— Sitä en tiedä… Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä, pidänkö nämä rahat vai enkö, sanoi hän miettivästi. Sitten nauroi hän ikäänkuin järkiinsä tullakseen ja lisäsi: Minä lausuin äsken tyhmyyden… Etkö ole samaa mieltä?
Sonja alkoi luulla, että hän oli menettänyt järkensä, mutta hän karkotti heti tämän ajatuksen.
— Tiedätkö, Sonja, huudahti Raskolnikov ihastuneena, tiedätkö, mitä aijon sanoa sinulle? Jos olisin murhannut sentähden, että olin nälkäinen, olisin nyt … onnellinen.
Hetken vaitiolon jälkeen lausui hän epätoivoisena:
— Mutta mitä se hyödyttäisi, mitä lohdutusta tuottaisi se minulle, jospa minä tunnustaisinkin rikokseni? Sano minulle, miksi hyödyksi sinun riemusi minun tähteni olisi sinulle! Oi, Sonja, sen vuoksi tulin sinun luoksesi?