Sonjan teki taas mieli vastata, mutta hän ei voinut.
— Siksipä sanoinkin sinulle eilen, että meidän olisi seurattava toisiamme, koska sinä enää olet jälellä minulla.
— Minnekä menisimme?
— Me emme lähtisi varastamaan tai murhaamaan… Älä pelkää! sanoi hän pilkallisesti hymyillen. — Tiedätkö, Sonja, vasta tällä hetkellä käsitän täydelleen, miksi eilen kehotin sinun seuraamaan minua. Mutta eilen en sitä itsekään tiennyt. Silloin vain pelkäsin, että sinä ehkä hylkäisit minut … tahdotko hyljätä minut, Sonja?
Sonja puristi tulisesti hänen kättään.
— Miksi, miksi olen sanonut sitä sinulle, miksi olen uskonut sen sinulle? sanoi hän katsellen Sonjaa syvän tuskan ahdistamana. — Sonja, sinä odotat minulta selitystä. Sinä odotat sitä; näen sen kasvoistasi. Mutta mitä sanoisin sinulle? Sinä et ymmärrä minua, vaan tunnet ainoastaan tavatonta kärsimystä minun tähteni. Nyt sinä jo itket ja syleilet minua! Miksi syleilet minua? Tapahtuuko se ehkä sen tähden, etten minä enää voinut sietää kauvemmin taakan kantamista, vaan tahdoin laskea sen toisille harteille ajatellen: "Kun sinäkin kärsit, on minun kevyempi ollakseni!" Sano minulle, voitko rakastaa sellaista lurjusta?
— Etkö sinä kiduta itseäsikin? kysyi Sonja.
Sama tunne, joka oli vallannut hänet, teki hänen sydämen uudelleen taipusaksi.
— Sonja, minun sydämeni on kova, muista se, olen tullut tänne luoksesi syystä, että olen samalla kertaa sekä kova että pelkuri. Nyt minun pitää puhua, mutta minä en tiedä, millä alkaisin.
Hän vaipui ajatuksiinsa.