— Missä ovat lapset? — kysyi hän heikolla äänellä. — Oletko vienyt heidät sinne kotiin, Polja?… Ja te pienet raukat… Miksi juoksitte te tiehenne? … voi!
Veri takertui hänen kuiviin huuliinsa kiinni. Hän katseli ympärilleen.
— Sinä asut siis tässä, Sonja! En ole vielä kertaakaan ollut luonasi … nyt sattui niin…
Hän katseli häntä surullisesti. — Me olemme aivan köyhdyttäneet sinut, Sonja… Polja, Lydia, Kolja, tulkaa tänne… Täällä, Sonja … täällä he ovat … minä uskon heidät sinun käsiisi … olen saanut minun … näytelmä on lopussa. Päästä minut levolle, anna minun edes kuolla rauhassa…
Hän laskettiin tyynyille.
— Mitä — pappia … sitä ei tarvita … Onko teillä joku rupla ehkä ylijäämää? Minulla ei ole mitään syntejä… Jumalan täytyy antaa ne ilmankin anteeksi. Hän tietää kyllä, miten paljon olen kärsinyt… Ja jollei hän anna minulle anteeksi … niin saa olla, niinkuin hän…
Hän meni tainnoksiin, kohoutui taas puoleksi ja katseli ympärilleen ja näkyi tuntevan muutamia läsnäolijoista. Sitten hän jälleen meni tunnottomaksi.
Hän hengitti raskaasti, hänen äänensä korisi. Tuntui siltä kuin jotakin olisi tunkeutunut hänen kurkkuunsa.
— Minä sanoin hänelle: — Teidän ylhäisyytenne… alotti hän taasen, mutta hänen täytyi pysähtyä joka sanan perästä, — tuo Amalia Ivanovna… Ah! Lydia, Kolja … pane kätesi sivulle, pian, pian! glissez, glissez, pas-debauque … polkekaa jalkaa … mutta miellyttävämmin.
— Du hast Diamanten und Perlen…