— Minä asun tässä lähellä matami Röslichin luona. Tuolla asuu
Kapernaumov ja tuolla asuu matami Röslich, vanha, uskollinen ystävätär.
Olen Sonjan naapuri.
— Te?…
— Niin, juuri minä, jatkoi Svidrigailov ja vaipui vallan naurusta. — Ja minä voin kunniasanallani vakuuttaa teille, parahin Rodion Romanovitsh, että olen teihin suuresti mieltynyt. Sanoinhan silloin kun viimeksi kävin luonanne, että meistä tulee vielä hyvät ystävät… Katsokaahan, johan me melkein sitä olemmekin. Te tulette huomaamaan, että minä olen sävyisä ihminen ja että oikein hyvin voi elää minun kanssani…
KUUDES OSA.
I.
Siitä päivästä lähtien oli Raskolnikov omituisella tuulella. Tuntui siltä kuin jokin sumu olisi laskeutunut hänen päälleen ja vieroittanut hänet kaikista muista. Kun hän sittemmin ajatteli tätä aikaa, ymmärsi hän, että hänen järkensä toisinaan oli pimentynyt aina siihen asti kunnes ratkaisu tapahtui. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että hän joskus oli erehtynyt esimerkiksi ajan ja määrättyjen, varmojen tapausten suhteen. Siten sekoitti hän jonkun tapahtuman toiseen, jota hän piti seurauksena jostakin, jota hän ainoastaan aivoissaan kuvitteli. Toisinaan valtasi hänet tuskastuttava epätoivo, joka usein muuttui silmittömäksi säikähdykseksi.
Mutta hän voi myöskin muistaa viettäneensä minutteja, tunteja, jopa kokonaisia päiviäkin täydellisessä tunnottomuudessa … tunnottomuudessa, joka oli suuresti sen sairaaloisen välinpitämättömyyden kaltaista, jota kuolevissa tavataan heidän omaan tilaansa nähden. Viimeisinä päivinä vältti hän huolellisesti ajattelemasta asemaansa.
Yksityiset, tärkeät kysymykset, jotka vaativat silmänräpäyksessä vastausta, vaivasivat häntä eniten ja hän olisi ollutkin erittäin iloinen, jos hän olisi voinut vapauttaa itsensä siitä huolesta, jonka nämä hänelle saattoivat. Mutta jos hän aivan kokonaan jätti ne huomioon ottamatta, uhkasivat ne häntä täydellisellä perikadolla.
Eritoten sai hänet levottomaksi ajatus Svidrigailovista. Voidaanpa sanoakin, että Svidrigailov oli tärkein syy hänen rauhattomuuteensa.
Siitä hetkestä alkaen kun hän oli kuullut nuo peloittavat, kahdella lailla ymmärrettävät sanat Sonjan huoneessa, oli hänen ajatustensa juoksu ollut ikäänkuin katkennut. Mutta vaikkakin tämä uusi seikka oli syynä hänen hirveään levottomuuteensa, ei hän sentään millään muotoa odottanut mitään selvitystä asiassa. Istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena jonkun majatalon pöydän ääressä kaupungin laitimmaisissa osissa ja tietäessään tuskin itsekään, miten hän sinne oli joutunut, tuli hän aina äkkiä ajatelleeksi Svidrigailovia. Silloin hän oivalsi, että hänelle oli aivan välttämätöntä niin pian kuin mahdollista päästä selville tuosta henkilöstä ja urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Kerran huomatessaan, että hän sattumalta oli joutunut kaupungin ulkopuolelle, kuvitteli hän mielessään odottavansa Svidrigailovia ja että hän aina tapasi hänet tällä paikalla. Toisen kerran heräsi hän ja huomasi makaavansa paljaalla maalla muutamien pensaiden keskellä voimatta itse ymmärtää, miten hän sinne oli joutunut. Niiden parin, kolmen päivän aikana, jotka olivat kuluneet Katerina Ivanovnan kuolemasta, oli hän tavannut Svidrigailovin Sonjan luona, jossa hän silloin tällöin kävi ilman minkäänlaista aihetta, mutta he olivat vaihtaneet vain toistensa kanssa muutamia lyhkäisiä lauseita puhumatta pääasiasta mitään, ikään kuin he olisivat tehneet keskinäisen sopimuksen olla siitä toistaiseksi puhumatta.