Katerina Ivanovnan ruumis lepäsi vielä hautaamatta arkussaan. Svidrigailovilla ja samaten myös Sonjallakin oli täysi homma hautajaisvalmisteluissa. Svidrigailovin viimeksi puhuessa Raskolnikovin kanssa ilmoitti hän tälle, että lapset olivat hyvässä turvassa. Kiitos olkoon muutamille vanhoille tutuille, joiden avulla hänen oli onnistunut saada heidät kaikki kolme erinomaisen hyviin laitoksiin. Hänen tallettamansa rahat olivat suuresti myötävaikuttaneet hyvään lopputulokseen, sillä varallisuutta omaaville orpolapsille on paljon helpompi saada sijaa kuin köyhille. Hän puhui myöskin Sonjasta, lupasi muutaman päivän kuluttua käydä Raskolnikovia tervehtimässä, sanoi, että hän mielellään tahtoi neuvotella hänen kanssaan muutamista varmoista asianhaaroista… Tätä keskustelua pidettiin portailla. Svidrigailov tarkasteli Raskolnikovia huolellisesti ja kysyi häneltä matalalla äänellä hetken kuluttua:
— Miten on laitanne, Rodion Romanovitsh? Voi tuskin enään tunteakaan teitä. Te kuulette ja näette, mutta tuntuu siltä kuin ette ymmärtäisi mitään. Rohkaiskaa mielenne! Kestäkää siksi kunnes olemme toistemme kanssa puhuneet! Vahinko, että minulla nyt on niin paljon hommaa sekä omista että muidenkin toimista… Ah, Rodion Romanovitsh, lisäsi hän, kaikki ihmiset tarvitsevat ilmaa, ilmaa … ilmaa, mihin hintaan tahansa.
Hän väistyi syrjään tehdäkseen tietä papille ja kuoropojalle. Svidrigailov oli määrännyt, että vainajan edestä luettaisiin kaksi sielumessua päivässä. Sitten meni hän tiehensä, mutta Raskolnikov seurasi pappia Sonjan huoneeseen.
Hän pysähtyi ovelle. Jumalanpalvelus alkoi synkästi ja juhlallisesti.
Hänen käsityksessään kuolemasta ja tunteessa olla sen läheisyydessä oli lapsuudesta asti ollut jotain ahdistavaa ja mystillistä kauhua. Siitä oli jo aikoja kun hän oli ollut sielumessuissa mukana. Hän katseli lapsia, jotka itkien olivat polvistuneet ruumisarkun eteen. Sen takana seisoi Sonja itkien ja rukoillen.
— Kaikkien näiden päivien kuluessa ei hän kertaakaan ole minuun katsonut tai puhutellut minua, ajatteli Raskolnikov.
Aurinko loisti kirkkaasti sisään huoneeseen. Suitsutus kohosi läpinäkyväisinä hattaroina ja pappi messusi: — Herra antakoon sinulle rauhansa!
Raskolnikov oli jumalanpalveluksen loppuun asti. Papin siunatessa heitä kaikkia ja sanoessa heille hyvästi tunsi hän olevansa kovin omituisessa mielentilassa. Kuin kaikki oli lopussa, läheni hän Sonjaa. Tämä tarttui heti hänen molempiin käsiinsä ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. Tämä teko kummastutti Raskolnikovia.
Sonjalla ei ollut rahtuakaan vastenmielisyyttä, ei pienintäkään inhoa häntä kohtaan. Hänen kätensä eivät vavisseet. Tämän täytyi olla suurimmassa määrin itsensäalentamista, ainakin piti Raskolnikov sitä sinä.
Sonja ei sanonut sanaakaan. Raskolnikov puristi hänen kättään, jonka jälkeen hän poistui.