Raskolnikovin pää riippui vaijeten ja synkkänä, hän oli kauvan ajatuksiinsa vaipuneena, sitten hän nauroi pilkallisesti. Mutta tällä kerralla oli hänen hymynsä lempeätä ja täynnä tuskaa.
— Ah, se ei kelpaa mihinkään! sanoi hän ikäänkuin lakaten teeskentelemästä Porfyriuksen edessä. — Ei maksa vaivaa! Minä … minä en ollenkaan halua teidän alennustanne.
— Sitäpä pelkäsin! huudahti Porfyrius kiihkeästi. — Sitä minä ensin pelkäsin. Minä melkein aavistin, että te halveksitte meidän alennustamme.
Raskolnikov katseli täynnä tuskaa kysyvästi häneen.
— Ei, ei, te ette saa sillä lailla halveksia elämää, jatkoi Porfyrius… — Teillä on vielä suuri määrä sitä jälellä. Miksikä ette käyttäisi hyväksenne alennusta, miksikä ette? Te olette sangen kärsimätön ihminen.
— Mitä minulla on suuri määrä jälellä?
— Elämää. Oletteko profetta, mitä tosiaan tiedätte? Etsikää ja te löydätte! Tässä, juuri tässä on Jumala teitä odottanut. Eikä tämä kestä ikusesti, tämä ketju…
— Aivan oikein, annetaanhan ijankaikkisuudesta osa alennusta, ivasi
Raskolnikov.
— Mitenkä, pelkäättekö ehkä kansalaiskunnian menettämistä? Ehkä se niin on, ilman että itse siitä tiedätte … te olette vielä niin nuori. Te ette kuulu niihin, jotka pelkäävät tai häpeävät julkista tunnustusta.
— Mitä minä siitä välitän! kuiskasi Raskolnikov ylenkatseellisesti. Hän nousi aivan kuin lähteäkseen, mutta istuutui ilmaisen tuskasena.