— Senpä saatoin ymmärtää! Mutta teiltä puuttuu luottamusta ihmisiin ja luulette ehkä, että minä karkealla tavalla tahdon tunkeutua asioihinne. Miten kauvan te olette kaikkiaan elänyt? Mitä te itse asiassa tiedätte? Siinä hän on keksinyt teorian ja häpee nyt sen johdosta että se epäonnistui, eikä tulos ollut kyllin alkuperänen. Te olette tehnyt katalan työn, se on totta. Siksipä ette vielä ole toivoton lurjus. Niin vaarallista ei se ole. Kauvan ette ole kiusaantunut asian vuoksi. Ensi hetkenä menitte niin pitkälle kuin saavuitte. Kenenä luulette pitäväni teitä. Minä pidän teitä henkilönä, joka voi hymyillen katsella pyöveleitään, vaikka he raastaisivat sisälmykset hänen ruumiistaan, jos vain saatte pitää uskonne ja Jumalanne. Te kyllä pian löydätte hänet, kun vain vakaasti etsitte … ja silloin saatte elämää. Te olette kauvan tarvinnut ilman muutosta, ja kärsiminen on myös kallis asia. Siksi teidän tulee kärsiä. Mikolka ei ehkä ole niin väärässä sitä etsiessään. Minä kyllä tiedän, ettei uskoa kärsimisen pyhittävään voimaan niin helposti voi saada; mutta teidän on lakattava ajattelemasta kiivailuja. Ottakaa elämä sellasena kuin se tulee, katumatta, olkaa vain levollinen… Elämä itse vie teidät rannalle ja saattaa teidät jaloillenne. Mille rannalle, kysynette? Miten minä sitä voin tietää. Minä vain luulen niin. Teillä on vielä pitkä elämä edessänne. Minä tiedän myös, että te pidätte sanojani ulkolukuna. Mutta aikojen kuluttua kyllä muistelette, mitä minä olen sanonut, siitä on kerran oleva hyötyä ja siksi puhun niin teille. Olipa kuitenkin hyvä, että te iskitte hengiltä vain tuollasen vanhan eukon. Jos teorianne olisi johtunut toiseen suuntaan, olisi rikoksenne saattanut olla miljonia suurempi. Kiittäkää Jumalaa … kuka tietää, mihin hän on teidät määrännyt. Nouskaa, olkaa levollinen ja kärsivällinen, älkääkä peljätkö! Te ehkä pelkäätte sitä suurta jälkilaskelmaa, joka on teidän suoritettavananne? Olisiko häpeällistä pelätä sitä. Jos kerran on tehnyt moisen teon, on myös seuraukset otettava lukuun. Minä tiedän myöskin, ettette te usko, mutta elämä teitä kyllä tukee. Nyt tarvitsette ennen kaikkea ilmaa, te tarvitsette … ilmaa, ilmaa!
Raskolnikov vavahti.
— Kuka te tosiaan olette? huudahti hän… — Mikä profetta te olette? Mikä Olympian kukkula se on, josta te lennätätte alas oraakkelilauselmianne minulle?
— Kuka minä olen? Minä olen ihminen, joka on selvillä itsestään, ei mitään muuta … ihminen, jolla on — jos niin suvaitsette —tunteita lähimmäisiään kohtaan. Sellanen, joka ehkä tietää paljon, mutta joka on täydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Te sitä vastoin — teidän laitanne on vallan toinen. Teitä varten on Jumalalla ehkä elämä varalla. (Kuka muuten tietää, eikö se katoa kuin savu, jos se häipyy jäljettömiin hiekkaan.) No, mitä te tekisitte, jos joutuisitte toiseen asemaan? Puuttuuko teiltä elämäniloa?… Teiltä, sieluinenne? Mitä sillä väliä, vaikkei teitä nähdäkään pitkään aikaan? Aika ei ole pääasia. Te itse … te olette pääasia. Muuttukaa auringoksi ja teitä katsellaan. Auringon tarvitsee ennen kaikkea olla aurinko. Miksi te nyt taas nauratte … senkö tähden, että minä olen tällanen Schiller? Minä lyön vetoa siitä, että te kuvittelette mielessänne, että minä haluan mielistellä teitä! Ehkä olette oikeassa, ha, ha, ha! Eihän teidän tarvitse uskoa minua, Rodion Romanovitsh. Teidän ei tarvitse ollenkaan luottaa minuun … minun kohtaloni on nyt sellanen, että minua aina ymmärretään väärin. Lopuksi tahdon ainoastaan lisätä seuraavaa: toivon teidän itsenne olevan ennen pitkää tilaisuudessa päättämään, olenko suuri valehtelija vai rehellinen ihminen.
— Koska aijotte vangita minut?
— Puolitoista päivää tai kaksi voin myöntää teille. Ajatelkaa, rukoilkaa Jumalaa, että hän valistaisi teitä. Se on tosiaan edullisinta teille itsellenne … edullisinta.
— Minä voisin paeta, sanoi Raskolnikov omituisesti hymyillen.
— Ei, sitä te ette tee. Talonpoika läksisi heti karkuun. Nykyajan ihminen, vieraan aatteen palvelija, joka vain kykenee uskomaan, mitä toiset antavat hänen uskoa, menettelisi samalla lailla. Mutta te, tehän ette enää usko toisianne … miksi sitten pakenisitte? Ja mitä te voittaisitte paollanne? Pakeneminen on vaikeata ja vaivaloista. Mutta te tarvitsette ennen kaikkea elämää, valtiollisen aseman, sopivaa ilmaa … ja teillä ei silloin olisi yhtään sopivaa ilmaa. Menkää vain tiehenne, te tulette pian vapaaehtoisesti takaisin. Meitä ette enää voi välttää. Jos minä nyt vangitsisin teidät, istuisitte yhden, kaksi, korkeintaan kolme kuukautta, sitten tulisitte itsestänne ja ajatelkaa mitä sanon … tulisitte ehkä itse tietämättänne. Tuntia ennen ette ehkä tiedä, että olette oikeassa tehdä täydellisen tunnustuksen. Niin, minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te kypsän harkinnan jälkeen päätätte ottaa "vikanne kantaaksenne". Nyt ette luonnollisesti usko sitä, mutta huomaatte vihdoin, että se on parainta, mitä voitte tehdä, sillä kärsiminen, Rodion Romanovitsh, on pyhä asia. Älkää huoliko siitä, että minä olen näin paksu, se ei kuulu ollenkaan asiaan, minulla on moni seikka selvillä. Älkää naurako! Mikolka on oikeassa … kärsimisessä on aate… Ei, te ette karkaa.
Raskolnikov nousi ja tarttui lakkiinsa. Porfyrius Petrovitsh nousi myöskin.
— Onko teillä halua kävellä? Tänään tulee kaunis ilta, ellemme saa ukonilmaa. Ilma vaatii vilpostumista.