— Minä en voi sanoa mitään sitä vastaan, en ylipäänsä ole mikään mestari filosofeeraamisessa. Sitä paitsi tunnustan, että etupäässä olen tullut tänne naisten tähden.
— Ensin haudattuanne Marfa Petrovnan?
— Vaikka niinkin, hymyili Svidrigailov avomielisesti… — Mitä muuta? Tuntuu siltä kuin te pitäisitte vääränä sitä, että puhun niin kevytmielisesti naisista?
— Tahdotteko sillä sanoa, että minä pidän kevytmielisyyttä jonakin pahana?
— Kevytmielisyyttä? Te siis halusitte päästä siihen. Minä tahdon alottaa samalla teille, mitä yleensä ajattelen naisista. Olen nyt sitä paitsi hyvällä puhetuulella. Sanokaa minulle, miksi en olisi avomielinen? Miksi halveksuisin naisia, vaikka olen sen sukupuolen ystävä? Onhan sekin jotakin tointa.
— Te olette siis tullut tänne ainoastaan ollaksenne kevytmielinen?
— No, mitäs muuta varten; minun puolestani saatte sitä kernaasti kutsua siksi. Te puhutte kevytmielisyydestä. Niin, minä pidän siitä, että sanoo suoraan mielipiteensä. Kevytmielisyydessä on sentään jotakin todellista, jotakin, jolla on tukensa meidän luonnossamme ja jota ei vain ole olemassa mielikuvituksessamme, jotenkin … sellasta kuin ikusesti hehkuva hiili veressämme… Sanokaa, eikö sekin ole toimintaa?
— Siitä siis etsitte mielusta ajanvietettä? Minun mielipiteeni mukaan se on sairautta ja mitä vaarallisinta laatua.
— Vai niin, onko se teidän mielipiteenne? Minä myönnän, että se saattaa olla sairautta kuten kaikki, mikä poikkee kohtuullisuudesta … ja siinä suhteessa mennään usein liian pitkälle … mutta ensinnäkin on eri yksilöjen laita erilainen ja toisekseen on kai kohtuullisuus varmaankin yleensä hyvää, vaikkakin se pohjaltaan ja perustuksiltaan on pelkkää laskelmaa … mutta mitä siitä? Ellei niin olisi, eivät jokuset henkilöt voisi muuta kuin ampua kuulan päähänsä. Minä myönnän, että säännöllisen ihmisen olisi ennen ikävystyttävä kuoliaaksi, mutta…
— Kykenisittekö te ampumaan itsenne?