— Minä pidän lapsista, näettekö; pidän paljon lapsista, nauroi Svidrigailov. — Voin kertoa erään sangen mieltäkiinnittävän tapauksen, joka ei vielä ole levinnyt ja joka juuri on yhteydessä heikkouteni kanssa lapsia kohtaan.
Sitten seurasi tarkka kertomus erään mitä pahimman laatusen tanssihuoneuston joistakin tapauksista, missä hän oli kohdannut erään rouvan ja hänen tyttärensä, jotka molemmat olivat tulleet maalta ja erehdyksestä sattuneet eksymään sinne. Tässäkin näyttelivät likaset yksityiskohdat pääosaa. Hän päätti sillä, että oli tutustunut noihin molempiin maalaisiin, seurannut heitä kotiin ja he kunnioittivat ja pitivät häntä suuressa arvossa, — he ottavat minut ihastuneina vastaan ja pitävät suurena kunniana minun käyntini heidän luonaan. Jos tahdotte, voimme käydä heidän luonaan … mutta nyt ei!
— Säästäkää minua likasilta, katalilta jutuiltanne, te irstaileva, katala elostelija!
— Kas vain Schilleriä, meidän Schilleriämme, hah, hah, haa! On va-t-elle, la vertu, se nicher? Tiedättekö mitä? Minä olen tarkotuksella moisia juttuja teille, saadakseni vain kuulla teidän huudahduksianne; ne ovat todellista nautintoa!
— Senpä kyllä uskon, tunnun itsestänikin naurettavalta, mutisi
Raskolnikov pilkaten.
Svidrigailov nauroi täyttä kurkkua. Vihdoin kutsui hän Vilppua, maksoi ja nousi.
— No, tuntuupa siltä kuin olisin juonut sangen paljon … assez causé! sanoi hän… — "Todellista nautintoa "!
— Senpä kyllä uskon! huudahti Raskolnikov samoin nousten, — moisesta ilettävästä elostelijasta kuin teistä mahtaa tuntua erikoisen mieluselta saada kertoa moisia roskasuuksia, erittäinkin aikoessanne juuri tehdä jotakin sellasta … todellista nautintoa, ainakin sellaselle ihmiselle kuin te … se on liikuttavaa.
— Mitä tarkotatte? vastasi Svidrigailov hieman kummastuneena katsellen Raskolnikovia. — Ymmärrättekö, teettekö … ymmärrän yhtä ja toista … sitäpaitsi olen unohtanut … te voitte myös suorittaa jotakin. Mutta nyt riittäköön. Minä valitan avomielisesti, etten enää voi jatkaa keskustelua kanssanne; mutta ette te pääse minulta karkuun … odottakaa vain…
Svidrigailov läksi majatalosta, Raskolnikov seurasi häntä. Svidrigailov oli vain hieman juovuksissa ja hänen juopumuksensa hälveni jokusessa minuutissa. Hänellä mahtoi olla jotakin tekeillä, jotakin sangen tärkeää. Hän rypisti otsaansa. Raskolnikovia kohtaan oli hän viime hetkinä muuttunut paljon toisellaiseksi, julkeammaksi ja pilkallisemmaksi. Tämä huomasi sen ja kävi levottomaksi. Svidrigailov tuntui hänestä sangen epäiltävältä. Hän päätti seurata häntä.