— Avdotja Romanovna, mikä teidän on! Rauhottukaa! Tässä on vettä!
Svidrigailov pirskotti joitakin pisaroita vettä hänen kasvoilleen ja hän tuli tajuihinsa.
— Vaikutus oli liian voimakas, mutisi Svidrigailov otsaansa rypistäen. — Avdotja Romanovna, voitte olla vallan levollinen. Muistakaa, että teillä on ystäviä. Me pelastamme hänet, vapautamme hänet. Haluatteko, että pakenen ulkomaille hänen kanssaan? Minulla on rahaa; kolmessa päivässä hankin passin. Tulevaisuudessa voi hän sovittaa, mitä on rikkonut. Ehkä hänestä kaikesta tästä huolimatta tulee suuri mies… No, ettekö tunne olevanne parempi?
— Lurjus!… Sinä pilkkaat minua! Päästä minut!
— Mutta minne aijotte?
— Hänen luokseen. Missä hän on?… Te sen tiedätte. Miksi on tämä ovi suljettu? Mehän tulimme tänne tästä ovesta, mutta nyt se on suljettu. Koska se tapahtui?
— Minä en voinut paneutua sen vaaran alaseksi, että joku muu saattaisi kuulla keskusteluamme. Minä en yhtään pilkkaa teitä. Mihin nyt aijotte tuossa tilassa? Te teette hänet hulluksi ja hän ilmasee itsensä. Häntä jo epäillään ja vainotaan. Te ette voi tehdä muuta kuin paljastaa hänet. Odottakaa vain. Minä näin hänet äsken ja puhuin hänen kanssaan. Vielä hän voidaan pelastaa. Istuutukaa, niin harkitsemme yhdessä, mitä on tehtävä. Tästä syystä minä vain kehotin teitä tulemaan luokseni pohjia myöten tutkiaksemme asiaa. Istukaa toki!
— Millä lailla tahdotte pelastaa hänet? Voidaanko häntä pelastaa?
Dunja istuutui. Svidrigailov tempasi tuolinsa lähemmäksi häntä.
— Se riippuu tykkänään teistä, pelkästään teistä, alkoi hän, jolloin hänen silmänsä saivat onnettomuutta ennustavan kiilteen.