— Konna! kuiskasi Dunja inholla.
— Kernaasti! Personallisen vakaumukseni mukaan olette vallan oikeassa … käytökseni on katalaa. Minä voin vakuuttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse kärsiä omantunnontuskia, jos suostuisitte … vapaaehtosesti pelastamaan veljenne. Te olisitte siinä tapauksessa vain taipunut olosuhteitten mukaseksi … ylivallan edessä, jos välttämättä tahdotte käyttää sitä sanantapaa. Ajatelkaa tarkoin! Veljenne ja äitinne kohtalo on käsissänne. Minä olisin orjanne … koko elämäni ajan … tässä tahdon odottaa.
Svidrigailov istuutui sohvalle hieman matkan päähän Dunjasta. Tämä ei epäillyt yhtään enää tekemäänsä päätöstä. Sitäpaitsi tunsi hän Svidrigailovin…
Äkkiä veti hän taskustaan revolverin, viritti hanan ja laski sen eteensä pöydälle.
Svidrigailov hypähti istuimeltaan.
— Oh, onko asia sillä kannalla! huudahti hän kummastuneena häpeämätön hymy huulillaan. — Se muuttaa asian tykkänään, Avdotja Romanovna. Se helpottaa asiaa suuresti minun puoleltani. Oletteko saanut tuon revolverin herra Rasumihinilta? Ei, minäpä näen, että se kuuluu minulle. Se on vanha tuttu, jota olen kauvan etsinyt. Ampumaharjotuksemme maalla eivät siis ole olleet hyödyttömät.
— Se ei ole sinun revolverisi, vaan Marfa Petrovnan. Hänet olet sinä murhannut, senkin konna! Sinulla ei ollut mitään omaa hänen talossaan. Minä otin sen aavistaessani miten pitkälle sinä saattaisit mennä. Älä koeta ottaa yhtä ainoatakaan askelta, sillä silloin tapan sinut!
Dunja oli suunniltaan. Hän tähtäsi aseella Svidrigailovia.
— No, miten veljenne käy? Minä kysyn vain uteliaisuuden pakottamana, sanoi Svidrigailov yrittämättä tullakaan lähemmäksi.
— Ilmase hänet, jos sinulla on halua. Älä tule lähemmäksi, sillä silloin minä ammun! Sinä sekotit myrkkyä vaimollesi. Minä tiedän, että itse olet murhaaja.