Vastentahtosesti tarttui hän kynttilään etsiäkseen palvelijaa ja niin pian kuin mahdollista poistuakseen. Mutta hän ei voinut ensin olla katsomatta, nukkuiko lapsi hyvin. Varovasti kohotti hän peittoa. Tyttö nukkui turvallisesti. Hän oli lämmennyt ja kalpeat posket olivat punaset. Mutta tämä puna oli luonnottoman näköstä.
— Näyttää siltä kuin hän olisi saanut lasillisen viinaa, ajatteli Svidrigailov. "Punasia huulia polttaa … mutta … mitä tämä merkitsee … pitkät, mustat kulmakarvat värisevät, silmäluomet kohottautuvat ja niiden lomitse tuikkii viekas, terävä, vaan ei mikään lapsellinen silmä aivan kuin tyttö olisi teeskennellyt. Aivan niin onkin, huulet avautuvat, suupielet värähtelevät, aivan kuin tyttö koettaisi pidätellä naurua. Mutta nyt ei hän voi pidättää kauvempaa, hän nauraa! Se on raakaa, uhmaavaa naurua, joka huonosti sopii hänen lapsenkasvoilleen. Ne ovat muuttuneet ranskalaisen kamelinaisen julkeiksi kasvoiksi. Kas … nyt avaa hän molemmat silmänsä ja katselee minua hehkuvin katsein!" Tässä naurussa, näissä silmissä ja kasvojen koko ilmeessä oli jotakin kuvaamattoman vastenmielistä ja hylkivää. "Viisivuotias lapsi!… Mitä tämä merkitsee!"… kuiskasi Svidrigailov tuskan valtaamana.
Nyt käänsi tyttö hehkuvat kasvonsa häneen päin ja ojensi kätensä… "Ha, sinä kirottu!…" huudahti Svidrigailov ja nosti samana hetkenä raivosena nyrkkiään mutta samana hetkenä hän heräsi.
Hän makasi vuoteella peittoon kietoutuneena kuten ennenkin, kynttilä oli sammunnut ja päivänvalo alkoi virrata ikkunasta.
— Taas mielikuva! Hän nousi suuttuneena ja hänestä tuntui kuin olisivat jäsenensä murskatut. Ulkona näkyi olevan sankkaa usvaa, eikä saattanut havaita ainoatakaan esinettä. Kello oli lähes viisi. Hän oli nukkunut liian kauvan.
Hän nousi ja riisui yltään märät vaatteensa. Tuntiessaan revolverin taskussaan, otti hän sen esiin ja tutki tarkoin oliko se ladattu, sitten hän istuuntui, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti ensi sivulle suurin kirjaimin pari riviä. Luettuaan ne vaipui hän syviin ajatuksiinsa ja nojasi kyynärpäitään pöytään. Revolveri ja muistikirja olivat hänen vieressään. Kärpäset olivat heränneet ja tulvivat nyt paistin ympärillä, joka oli pöydällä. Hän katseli niitä kauvan ja koetti vangita yhtä niistä oikealla kädellään. Hän jatkoi kauvan näitä yrityksiään, kunnes itse huomasi kykenemättömyytensä, nousi ja läksi ulos vakain askelin. Minuutin kuluttua oli hän kadulla.
Paksu, maidonvärinen usva lepäsi kaupungin yli. Svidrigailov kulki likasta katukäytävää suunnaten matkansa jokea kohti. Ja ajatuksissaan hän näki veden, Petrovskin saaren, märän ruohon, puut ja pensaat ja vihdoin erään pensaikon … hän katseli talorivejä voidakseen siirtyä toisiin ajatuksiin. Hän ei tavannut jalankulkijoita tai roskia matkallaan. Keltaseksi maalatut puutalot suljettuine ikkunaluukkuineen olivat surkean näköset. Kylmä ja kosteus tunkeutuivat hänen lävitsensä, ja hän alkoi väristä. Siellä täällä näki hän puotikylttejä ja hän luki ne tarkkaavasti. Nyt loppui jalkakäytävä. Hän oli suuren kivimuurin edustalla. Likanen, värisevä pieni koira juoksi häntä koipien välissä hänen ohitsensa. Muuan juopporatti makasi viittaan käärittynä suoraan jalkakäytävän yli, kasvot alaspäin. Hän katseli tätä ja kulki edelleen. Pitkän aikaa kulettuaan eteenpäin, näki hän vasemmalla korkean vartiotornin. "Tässä on hyvä paikka", ajatteli hän. "Miksi viitsisin mennä Petrovskiin saakka? Tässä on ainakin virallinen todistaja." Hän kääntyi tuota suurta rakennusta kohti, jossa oli suuri vartiotorni ja joka oli poliisiasema. Korkean, suljetun portin ääressä seisoi pieni mies, joka oli puettu harmaaseen sotilasviittaan ja jolla oli palokunnan messinkikypärä päässään. Unisin katsein tarkasteli hän Svidrigailovia. Hänen kasvonsa ilmaisivat sitä jyrkkyyttä, mitä usein tapaa Israelin jälkeläisissä. Svidrigailov ja kypäräkoristeinen israeliitti tarkastelivat toisiaan vaijeten. Jälkimmäinen ei pitänyt siitä, että muuan vieras henkilö oli hänen edessään kolmen askeleen etäisyydellä ja katseli häntä terävästi sanaakaan puhumatta.
— Mikä teidän on? Mitä teillä täällä on tekemistä? kysyi hän asentoaan muuttamatta.
— Ei mitään, ystäväni. Hyvää huomenta, vastasi Svidrigailov.
— Täällä ette saa olla.