Saman päivän iltana meni Raskolnikov kello kuuden ja seitsemän välillä äitinsä ja sisarensa asuntoon … Rasumihinin heille osottamaan asuntoon. Käytävä oli kadulta. Raskolnikov tuskin tiesi, oliko hänen mentävä sisään vai ei, vaikka hän vastustamattomasti oli tehnyt päätöksensä eikä tahtonut mistään hinnasta luopua siitä. "Sehän on saman tekevää, eiväthän he tiedä mitään", ajatteli hän, "ja pitävät minua puolihulluna"… Hänen vaatteensa olivat likaset ja risaset. Hän oli viettänyt koko edellisen yön paljaan taivaan alla. Hänen kasvonsa olivat melkein tuntemattomat väsymyksestä, huonosta ilmasta ja sieluntaisteluista, joita oli kestänyt neljänkolmatta tunnin ajan. Hän oli viettänyt yönsä, herra ties, missä, mutta tehnyt päätöksensä.
Vihdoin naputti hän ovelle. Äiti avasi sen. Dunetshka ei ollut kotona. Palvelijatarkin oli sattumalta poissa. Alussa oli Pulcheria Alexandrovna sanaton mitä ilosimmasta kummastuksesta. Sitten tarttui hän poikaansa molempiin käsiin ja veti hänet huoneeseen.
— Vihdoinkin olet täällä! huudahti hän sammaltaen ilosta. — Älä suutu minuun, Rodja, että olen niin tyhmä ja otan sinut vastaan kyynelin. Minä en itke, minä nauran. Sinä näet minun itkevän, mutta se tapahtuu ilosta. Minulla on tuo tyhmä tapa saada pian kyyneliä silmiinsä. Sitä on jatkunut isäsi kuolemasta saakka. Minä itken niin helposti kaiken johdosta, mitä tapahtuu. Istu, rakas lapseni! Minä näen että sinä olet väsynyt. Mutta voi miten sinä olet likainen!
— Minä olin ulkona sateessa eilen, äiti… alkoi Raskolnikov.
— Mitäpä siitä, mitäpä siitä! keskeytti hänet Pulcheria Alexandrovna. — Sinä kai luulet, että minä vanhan tapani mukaan alan tutkia sinua! ole levollinen vaan! Minä ymmärrän kaikki ja tunnen jo millä lailla kaikki täällä tapahtuu, ja huomaan, että kaikki toimitetaan viisaammin ja paremmin kuin kotonamme. Minä tunnustan kuitenkin, että minun on mahdoton ymmärtää sinun aikeitasi, enkä minä aijo vaatia sinulta mitään tiliä siitä. Jumala yksin tietää, mitä suunnitelmia ja tuumia sinä haudot päässäsi. Pitäisikö minun aina nyhtästä sinua ja kysyä: "Mitä nyt ajattelet?" Mutta Jumalani … miten seison tässä puhelemassa! Näes, Rodja, minä olen lukenut väitöskirjasi kolmannen kerran. Dimitri Prokofjitsh on hankkinut meille sen. "Miten olen naurettava," ajattelin itsekseni … sitä hän siis tuumailee ja se on arvotuksen ratkaisu. Ehkä hänellä nyt on uusia ajatuksia mielessään ja minä kiusaan häntä. Paljoa en siitä ymmärrä, se johtuu itsestäni.
— Antakaa minun nähdä se, äiti!
Raskolnikov otti aikakauslehden ja heitti nopean silmäyksen tutkielmaansa. Vaikka hänen tilansa ja mielenlaatunsa puhuivatkin vastaan, oli hänellä kuitenkin se mielunen tunne, joka valtaa jokaisen kirjailijan nähdessään ensimmäisen teoksensa painettuna. Sitä paitsi oli vakuuttajana myös hänen ikänsä, kolmekolmatta vuotta. Mutta luettuaan joitakin rivejä, rypisti hän otsaansa ja hänet valtasi syvä kaihon tunne. Hän muisti kaikki ne sisäset taistelut, jotka hän oli taistellut kolmen viime kuukauden kuluessa. Harmistuneena ja suuttuneena heitti hän tutkielman pöydälle.
— Miten olen tyhmä, Rodja, joka en aikaisemmin havainnut, että sinusta tulee yksi maamme etevämpiä oppineita. Ja sinua on ruvettu pitämään mielipuolena, ha, ha, ha! Oletko kuullut, että he tosiaan uskoivat sinun olevan hullun? Voi niitä pässinpäitä, miten voisivat he ymmärtää, mitä järki merkitsee. Ja ajatteles, Dunetshkakin melkein uskoi samaa … ajattele. Autuas isä-vainajasi lähetti ensi kertaa jotakin sanomalehteen … ensin muutamia runoja (minä olen kätkenyt käsikirjoituksen ja näytän sen sinulle), ja suuremman novellin; (minä pyysin häneltä, että hän antaisi kirjottaa sen minulle puhtaaksi). Miten pyysimmekään, että se julastaisiin … mutta sitä ei julaistu. Jo kuusi, seitsemän päivää aikasemmin, Rodja, olin sangen onneton, nähdessäni sinun vaatteesi ja ajatellessani, miten sinä olet puettu, Minä huomaan nyt, että sekin oli tyhmää. Sillä jos sinä vain tahdot, voit sinä kyvylläsi ja järjelläsi saada kaikkea, mitä tahdot. Sinä et vielä tahdo, sinä puuhailet jotakin vielä tärkeämpää.
— Eikö Dunja ole kotona, äiti?
— Ei, Rodja, nykyään on hän harvoin kotona. Minä saan niin usein olla yksin. Dimitri Prokofjitsh tulee usein luokseni ja silloin puhumme aina sinusta. Minä olen hänelle sangen kiitollinen. Hän rakastaa ja kunnioittaa sinua. Minä en juuri halua sanoa sisarestasi, että hän olisi vähemmän kunnioittava minua kohtaan, enkä minä valitakaan; hänellä on tapansa ja minulla on omani. Hän salaa kuitenkin jotakin minulta, vaikken minä koskaan ole luonnollisesti aivan vakuutettu siitä, että Dunja on järkevä ja että hän rakastaa sekä sinua että minua … mutta minä en tiedä, miten tulevaisuuden laita on. Sinä, Rodja, saatoit minut niin onnelliseksi käynnilläsi. Kun hän tulee kotiin, sanon hänelle: "Sinun poissa ollessasi oli veljesi täällä, mutta sano nyt minulle, missä olit." Ei sinun, Rodja, ollenkaan tarvitse hävetä minua, tule luokseni niin usein kuin voit … ellei sinulla ole aikaa … no, silloin ei sitä voida auttaa. Minä voin odottaa. Minä tiedän, että sinä rakastat minua, siinä kyllin. Minä luen väitöskirjaasi, kuuntelen, mitä muut sanovat sinusta ja toivon, että sinä käyt toisinaan luonani. Mitä minä muuta tarvitsenkaan? Nythän sinä myös olet tullut tänne lohduttaaksesi äitiäsi, sen ymmärtää niin hyvin…