— Minä en ole käyttänyt tätä oikeata tapaa, esteetillisesti kaunista tapaa, sitä kai sinä tarkotat! Mutta minä en voi käsittää, miksi ihmisten teurastaminen piirityksen aikana olisi kiitosta ansaitsevampi tapa. Suru epäesteellisen muodon käyttämisestä on ensimmäinen heikkouden merkki… Koskaan, koskaan en ole ymmärtänyt sitä selvemmin kuin nyt ja vähemmin kuin ennen ymmärrän nyt, että minä olisin rikollinen. Koskaan en ole ollut vahvempi ja varmemmin vakuutettu siitä kuin nyt.
Hänen kalpeat, laihtuneet kasvonsa värjäsi näitä sanoja lausuessa heikko puna. Niitä lausuessaan kohtasi hänen katseensa Dunjan silmät, jotka olivat kiinitetyt häneen, ja hän luki niistä niin suurta tuskaa ja niin syvällistä sääliä, että hän heti pidätti itseänsä. Hän tunsi, että hän kaikesta huolimatta oli tehnyt nämä kaksi naista onnettomiksi, että hän oli syypää.
— Dunja, rakas sisar, jos olen syyllinen, niin anna anteeksi. Hyvästi! Älkäämme kiistelkö keskenämme. Minun on jo aika lähteä. Älä seuraa minua, minä pyydän sitä sinulta. Minun on vielä käytävä eräässä paikassa. Mene nyt kotiin äidin luo. Minä rukoilen sinua tekemään sitä. Se on suurin ja viimeinen rukous, mitä osotan sinulle. Älä jätä häntä yksikseen hetkeksikään. Silloin, kun minä jätin hänet, oli hän mitä suurimmassa määrin suruisa ja levoton. Joko hän kuolee tai sitten hän menettää järkensä. Jää siis hänen luokseen. Rasumihin jää siis hänen luokseen. Minä sanoin sen hänelle… Älä itke minua! Minä koetan elämäni ajan menetellä miehekkäästi ja rehellisesti, vaikka olenkin murhaaja. Ehkä kuulet sinä tulevaisuudessa minun koko nimeäni lausuttavan. Minä en tuota teille häpeätä, senpä saat nähdä … minä todistan … mutta nyt … hyvästi! lausui hän vihdoin, kun Dunja kuullessaan hänen sanansa ja lupauksensa sai omituisen ilmeen kasvoihinsa. — Miksi sinä itket? Sinä et saa itkeä! Emmehän me eroa ikipäiviksi. Ah, odotahan hieman, minähän unohdin jotakin!
Hän meni pöydän ääreen, avasi paksun, tomusen kirjan ja otti sieltä pienoisvalokuvan. Se kuvasi hänen entistä morsiantaan, emännän tytärtä, joka oli kuollut kuumeeseen, tuota omituista, nuorta tyttöä, joka oli tahtonut mennä luostariin. Pitkän aikaa katseli hän noita ilmehikkäitä, sairaloisia kasvoja, suuteli sitten valokuvaa ja antoi sen Dunjalle.
— Hänen kanssaan olen puhunut paljon kaikesta tästä, yksin hänen kanssaan, sanoi hän miettivällä äänellä. — Hänelle olen uskonut paljon siitä, mikä nyt on tullut täytäntöön niin kamalalla tavalla. Älä pelästy, Dunja. Hän ei hyväksynyt enempää kuin sinäkään mielipiteitäni ja minä olen iloinen, että hän nyt on kuollut ja poissa. Pääasia on, että kaikki alkaa nyt alusta. Mennyt on päättynyt, päättynyt kaikki, kaikki! Mutta olenko minä myös valmistunut sitä varten? Haluanko sitä itse? Te väitätte, että se on välttämätön koetus. Mitä hyötyä on näistä kaikista tyhmistä kokeista? Selveneekö käsitykseni silloin, kun tuskat heikontavat minun, kun kaksikymmenvuotinen pakkotyö tylstyttää minut, kun vanhuudenheikkous painaa minut kasaan? Ja sitä tarkotusperää varten on minun elettävä? Miksi tosiaan aijon hankkia itselleni moisen tulevaisuuden! Minä tiesin kyllä aamulla seisoessani Nevan rannalla, että minä olen kurja olento!
He lähtivät molemmat kadulle. Dunjasta tuntui niin vaikealta erota hänestä. Hän rakasti häntä. Vihdoin hän erkani hänestä, mutta kuljettuaan noin viisikymmentä askeletta, katsahti hän vielä kerran taakseen. Hän saattoi vielä nähdä Rodjan. Kun tämä ennätti kulmaukseen, kääntyi hänkin ja heidän katseensa kohtasivat viimeisen kerran. Rodja viittasi kärsimättömästi, että Dunja poistuisi, jonka jälkeen hän nopeasti katosi kulman taa.
— Minä tunnen olevani huono ihminen, ajatteli hän hetkistä myöhemmin hävetessään osottamaansa kärsimättömyyttä. "Mutta miksi rakastaa hän minua, kun en minä ole hänen rakkautensa arvonen! Oi, jospa olisin ollut yksin, eikä kukaan olisi rakastanut minua, enkä minäkään olisi rakastanut ketään, ei tätä olisi tapahtunut! Olisipa tosiaan hauskaa tietää, voiko sieluni läheisten viidentoista tai kuudentoista vuoden kuluessa niin nöyrtyä, että minä arvokkaalla pelolla voi itkeä ihmisten vuoksi ja nimittää itseäni joka tilaisuudessa varkaaksi ja murhaajaksi. Niin, siinäpä se solmu onkin! Juuri siitä syystä minut tuomitaan ja karkotetaan maasta… Tuossa he nyt juoksevat katuja pitkin, ja jokainen heistä on luonnossaan konna ja ryöväri tai mikä vielä pahempaa… idiootti. Oi, miten vihaan heitä kaikkia!"
Hän syventyi kynnykseen, mikä prosessi tulisi tapahtua, jota hänestä tulisi nöyrä kaikkia kohtaan. "No, miksikä ei?" Eikö kaksikymmenvuotinen, alituinen paino voi lannistaa ihmistä! Alituisesti putoava pisarakin murtaa kolon kiveen. Mutta miksi, miksi on sitten elettävä? Miksi menen nyt sinne, vaikka tiedän, että kaikki käy sillä lailla, eikä toisin … kun kirjoitettu on!
Eilisillasta asti esitti hän tämän kysymyksen ja ehkä sadannen kerran … mutta kuitenkin hän meni.