Astuessaan Sonjan asuntoon oli jo alkanut hämärtää. Sonja oli odottanut häntä koko päivän tavattoman levottomana. Hän oli odottanut häntä Dunjan seurassa, joka jo aamulla oli tullut hänen luokseen. Hän oli muistanut, että Svidrigailov edellisenä päivänä lausui: "Sonja tietää kaikki." Emme tahdo kuvata nuorten naistemme keskustelua tai heidän kyyneleitään tai miten he lähentyivät. Dunja sai ainakin sen lohdutuksen heidän yhtymisestään, ettei hänen veljensä jäisi yksin. Hänen, Sonjan luoksehan Rodja ensin oli tullut tunnustamaan syntiään. Kun hän oli säälivän sydämen tarpeessa, meni hän Sonjan luo. Sonjapa myös oli seuraava häntä sinne, minne kohtalo tahtoi. Dunja tiesi, että niin tapahtuisi. Katselipa hän Sonjaa kunnioituksellakin, joka alussa saattoi tyttöparan sekaisin. Sonja piti itseään tuskin sen arvosena, että saattoi katsoa Dunjaan. Viimemainitun ihana muoto oli tehnyt häneen häipymättömän vaikutuksen, ja hän piti Dunjaa ihanimpana ja täydellisimpänä olentona, mitä koskaan oli nähnyt.
Dunjan lähdettyä veljensä asuntoon, alkoi Sonjaa vaivata kauhea epäilys, että Raskolnikov oli päättänyt päivänsä itsemurhalla. Samaa oli Dunjakin pelännyt, mutta he olivat kaiken päivää koettaneet todistaa toisilleen kaikin mahdollisin syin, ettei mitään sellasta saattaisi tapahtua, ja olivat sen vuoksi rauhalliset niin kauvan kuin olivat yhdessä. Mutta tuskin he olivat eronneet, ennenkuin molemmat alkoivat ajatella sitä. Sonja muisteli Svidrigailovin sanoja, että Raskolnikovilla oli vain kaksi tietä kuljettavana … toinen, joka johti Siperiaan ja… Sitä paitsi tunsi hän hänen ylpeytensä, hänen itserakkautensa ja hänen epäuskonsa. Jospa vain arkuus ja kuoleman pelko voisivat häntä pidättää, ajatteli Sonja epätoivoisena.
Aurinko oli vähitellen vaipunut näköpiiriin ja Sonja seisoi suruisena ikkunan ääressä … mutta ulkona näki hän vain läheisen talon harmaat seinät. Vihdoin, kun ei hän enää epäillyt onnettoman kuolemaa, astui tämä sisään.
Sonja päästi ilohuudon, mutta tarkastaessaan Raskolnikovia tarkemmin, kalpeni hän.
— Niin minä olen tullut luoksesi, Sonja, noutamaan ristiäni, sanoi hän raskasmielisesti hymyillen. — Itsehän sinä olet sitä toivonut, ja nyt kun aika on tullut, pelästyt sinä.
Sonja katseli häntä kummastellen; sillä tämä ääni tuntui hänestä niin omituiselta. Hän alkoi väristä, mutta pian arvasi, että sekä ääni että sanat olivat aijotut salaamaan lausujan mielentilaa. Tämä väistikin Sonjaa katsomasta.
— Näes, Sonja, minä olen ajatellut, että ehkä on edullista, että … mutta sitä liian laajaksi selittää, eikä se maksa vaivaa. Tiedätkö mikä eniten suututtaa minua? Niin, se, että kaikki nämä tyhmät houkkiot heti kokoontuvat ympärilleni ja tuijottavat minua tylsine katseineen, että he tekevät tyhmiä kysymyksiä, joihin minun on vastattava … että he osottavat minua sormellaan… Hyi! Porfyriuksen luo en aijo mennä, hän on minusta liian vastenmielinen. Menen mieluummin tuttavani Ruudin luo. Miten hän kummastuttaakaan! Minä teen häneen sangen omituisen vaikutuksen ja toivon voivani säilyttää kylmäverisyyteni. Voitko ajatella, että olen viime aikoina käynyt sangen herkkävihaseksi, että olin valmis näyttämään nyrkkiä omalle sisarelleni kun hän kääntyi vielä kerran katsomaan minua. Niin pitkälle olen joutunut… No, missä sinun ristisi ovat?
Hän oli muuttunut suuresti. Hän ei voinut pysyä silmänräpäystäkään hiljaa, eikä hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään erikoiseen esineeseen. Ajatukset liitivät toisesta toiseen. Hän muuttui puheliaaksi ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti sinne tänne.
Sonja otti vaijeten esiin kaksi ristiä, joista toinen sypressinen ja toinen messinkinen, teki hänen ylitseen ristinmerkin ja ripusti puuristin hänen rinnalleen.
Tämä on siis sen Symboli, että minä tahdon kantaa ristiäni! Ha, ha! Ikäänkuin tähän asti olisin kärsinyt vain hiukkasen verran. Puuristi siis merkitsee köyhän ristiä. Messinkiristihän kuului Lisavjetalle. Sitä saat sinä nyt kantaa… Näytä sitä minulle. Minä olen myös nähnyt hopearistin ja pyhimystenkuvan. Ne heitin vanhuksen rinnalle. Oikeastaan minun olisi kannettava tuota ristiä… Mutta tässä minä seison juttelemassa ja unohdan pääasian. Minä olen tullut tänne, Sonja, sanomaan sinulle, että minä nyt menen sinne … jotta sinä sen tietäisit … niin, siinä kaikki … siitä syystä vain tulin. Hm!… (Muistelen minulla kuitenkin olleen enemmänkin sanomista). Itsehän sitä olet toivonut… Nyt joudun minä vankeuteen ja sinä saat toivosi täytetyksi. Miksi itket? Ei se yhtään auta. Voi, miten tämä kaikki on kiusallista!