Hänen sydäntään kouristit halvauksentapasesti katsellessaan Sonjaa.
— Miksi hän kärsii? ajatteli hän. "Mitä minä hänelle olen? Miksi hän itkee? Hänhän käyttäytyy kuin olisi äitini tai sisareni … hänestä kai tulee seuralaiseni."
— Tee ristinmerkki! Rukoile edes tämä kerta! pyysi Sonja värisevin äänin.
— Miksikä en? Kaikkea mitä haluat ja täydestä sydämmestä…
Hän olisi tahtonut sanoa vallan toista. Hän teki ristinmerkin useaan eri kertaan. Sonja sitoi huivin päähänsä ja Raskolnikov ymmärsi, että hän aikoi seurata häntä. Se oli sama viheriä vaate drap-de-dame, josta Marmeladov oli puhunut. Raskolnikov ajatteli ehdottomasti sitä, mutta ei kysynyt mitään. Hän huomasi, että Sonja oli sangen hajamielinen ja ylen liikutettu. Se saattoi hänet surulliseksi.
— Mitä tuo merkitsee? Minne sinä aijot? Jää tänne! Minä tahdon olla yksinäni! huudahti hän harmistuneena mennen ovea kohti. Mitä minä seuralla! mutisi hän poistuessaan.
Sonja jäi seisomaan keskelle lattiaa. Raskolnikov ei edes ollut sanonut hyvästi hänelle, ehkä oli jo unohtanut hänet. Nyt liikkui hänessä enää vain pilkallinen, kapinallinen epäilyksen tunne.
— Teenkö oikein? kysyi hän mennessään portaita alas.
— Onko myöhästä muuttaa päätöstä ja … kääntyä?
Mutta hän meni silti. Hän ikäänkuin tunsi, että kaikkien kysymysten oli nyt loputtava. Heti tultuaan kadulle hän muisti, ettei ollut sanonut hyvästiä Sonjalle ja että tämä hänen poistuessaan oli jäänyt keskelle lattiaa liikkumattomana. Hän pysähtyi, mutta samana hetkenä värähti hänen aivoissaan uusi ajatus, ikäänkuin se vain olisi odottanut tätä hetkeä saadakseen hänet aivan sekaisin.