— Hopeinen paperossikotelo. Kerroinhan minä siitä teille aivan äskettäin.
Vanhus ojensi kätensä.
— Tehän olette niin kalpea? Ja kätenne vapisevat?
— Kuumetta se on! vastasi Raskolnikov lyhyesti. — Eihän se kait ole ihmeellistä, jos sairastuukin … kun ei ole mitään syötävää … lisäsi hän vaivoin kyeten lausumaan sanoja. — Hän tunsi taas voimattomuutta; mutta vastaus näytti todenmukaiselta. Vanhus otti pantin.
— Mitä tämä on? kysyi hän katsellen Raskolnikovia vielä tarkkaavammin ja punniten pakettia kädessään.
— Kapine … paperossikotelo … hopeinen … katsokaa itse.
— Se ei tunnu ollenkaan hopealta… Miksi sen olette noin käärinyt?
Koettaessaan irrottaa solmuja kääntyi vanhus ikkunaan päin paremmin nähdäkseen (kaikki ikkunat olivat kuumuudesta huolimatta kiinni) ja joutui siten seisomaan jokusen sekunnin selkä Raskolnikoviin käännettynä. Tämä avasi päällysnuttunsa ja otti kirveen silmukasta, mutta ei ottanut sitä esiin viitan alta, vaan piti sitä ainoastaan oikealla kädellä viitan alla. Hänen kätensä olivat melkein voimattomat, hän melkein tunsi, miten ne uupuivat yhä enemmän. Hän pelkäsi pudottavansa kirveen … äkkiä hän oli pyörtyä.
— No, kylläpä hän sen on kietonut nauhoihin! huudahti vanhus suuttuneena ja oli kääntyä Raskolnikovin puoleen.
Nyt ei ollut varaa menettää silmänräpäystäkään. Raskolnikov veti esiin kirveen, kohotti sen melkein itsetiedottomasti molemmin käsin ja antoi sen pudota voimattomasti, melkein konemaisesti kamara edellä vanhuksen päähän. Hän antoi, kuten sanottu, kirveen pudota vallan voimattomasti, mutta iskun jälkeen palasivat hänen voimansa.