Vanhus oli avopäin kuten tavallista. Hänen ohut, vaalea, harmahtava tukkansa oli vahvasti pomadoittu, kuten tavallisesti, palmikoittu rotanhännäksi ja niskassa kokoon kiinnitetty kamman palasella. Isku oli lyhyen kasvun vuoksi pudonnut suoraan päälaelle. Vanhus huudahti, mutta vallan heikosti, ja vaipui maahan, mutta oli vielä siksi voimissaan, että kohotti molemmat kätensä ylöspäin; toisessa kädessään piteli hän vielä panttia. Nyt löi Raskolnikov häntä vielä muutaman kerran kirveellä päälaelle. Verta alkoi valua kuin kumoon kaadetusta maljasta, ja ruumis vaipui etunojaan. Raskolnikov peräysi, antoi vanhuksen kaatua, kumartui heti katsomaan kaatuneen kasvoja ja näki, että tämä jo oli kuollut. Silmät tunkeutuivat kuopistaan aivan kuin ne olisivat olleet putoamaisillaan; otsa ja kasvot olivat ryppyset ja halvauksentapasesti vääristyneet.

Raskolnikov laski kirveen lattialle kuolleen viereen ja tutki heti hänen taskunsa, samalla varoen verivirtaa. Hän oli täysin tajuissaan, ei tuntenut mitään pyörrytystä tai tajuttomuutta, hänen kätensä ainoastaan vapisivat. Perästä päin hän muisteli olleensa sangen tarkkaava ja varovainen, jottei tahraisi vaatteitaan vereen… Hän löysi avaimet; ne olivat, kuten ennenkin, kiinnitetyt teräsrenkaaseen. Hän kiiruhti heti ne mukanaan makuukamariin. Se oli pieni huone, jossa oli suuri pyhäinjäännösarkku. Toisella seinustalla oli puhdas vuode, jonka edessä oli kirjavista silkkipalasista tehty verho. Toisella seinustalla oli kaappi. Kummallista kyllä, alkoi häntä värisyttää juuri kun aikoi sovittaa avainta kaappiin ja kuuli, miten se ulvahteli lukossa. Hänen alkoi taas äkkiä tehdä mielensä jättää kaikki ja juosta tiehensä. Mutta tätä tunnetta kesti vain hetken; sitä paitsi oli nyt jo myöhäistä juosta tiehensä. Hän nauroikin jo itselleen; mutta äkkiä johtui hänen mieleensä eräs toinen huolestuttava ajatus. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin ei vanhus vielä olisikaan kuollut, vaan toipunut. Hän jätti avaimet ja kaapin rauhaan, kiiruhti takasin, tarttui kirveeseensä ja kohotti sen — mutta ei antanut sen pudota. Ei ollut mitään syytä epäillä, ettei vanhus olisi kuollut. Raskolnikov kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä tarkasti: pääkoppa oli murskaantunut. Hän tahtoi koskea sitä kädellään ja koettaa, mutta veti sen takasin; olihan se ilmankin vallan varmaa. Tällä välin oli verta virrannut jo kokonainen lammikko. Äkkiä huomasi hän vanhuksen kaulassa nauhan; hän tarttui siihen, mutta nauha oli vahvaa eikä hänen onnistunut vetää sitä poikki; sitä paitsi se oli veren tahraama. Hän koetti vetää sen pois kaulasta, mutta ei saanut. Kiireessään otti hän kirveen ja aikoi sillä iskeä nauhan poikki, mutta ei sentään uskaltanut. Pari minuuttia siten toimittuaan ja tahrattuaan kätensä ja kirveensä vereen, onnistui hänen vihdoinkin saada nauha poikki, jonka jälkeen hän veti sen esiin. Hän ei ollut pettynyt, nauhassa riippui pieni pussi. Nauhassa oli sitä paitsi kaksi ristiä, toinen sypressipuinen, toinen messinkinen, jota paitsi vielä pieni emaljinen pyhimyskuva. Niiden keskellä oli pienempi, likanen nahkapussi, jossa oli teräslukko ja sormus. Pussi oli täysinäinen; Raskolnikov pisti sen sisältöä tutkimatta taskuunsa. Ristit hän heitti vanhuksen rinnalle, mutta otti tällä kerralla kirveen mukaansa ja meni uudestaan makuukamariin.

Hän koetti kiiruhtaa, tarttui avaimiin ja alkoi taas koetella niitä. Mutta kaikessa hän epäonnistui: avaimet eivät sopineet. Se ei johtunut niin paljon käsien vapisemisesta kuin hänen lukemattomista erehdyksistään; vaikkakin hän esim. huomaa, ettei avain sovi, koettaa hän sitä yhä uudestaan. Vihdoin hän alkoi miettiä ja muisti, ettei pienemmän avaimen kanssa yhteen kiinnitetty hammaslehtinen suurempi mitenkään voinut kuulua kaappiin, vaan että se, kuten hän jo edellisellä kerralla oli havainnut, kuului matka-arkkuun, ja että kaikki, vähimmänkin arvonen säilytettiin juuri tuossa matka-arkussa. Hän jätti heti kaapin ja tarkasteli vuoteen alustaa, missä vanhat naiset tavallisesti pitävät arkkujaan ja lippaitaan. Aivan oikein, siellä oli toista arshinaa pitkä suuri arkku, jonka kupera kansi oli verhottu punasella sahvianinahalla ja teräspiikeillä. Tuo suuri hammaslehtinen avain sopi ja lukko aukeni. Päällimmäisenä oli valkean raitin alla jäniksennahkanen punavuorinen turkki, sen alla silkkipuku, sitten shaali ja vihdoin alempana yhtä ja toista rojua. Ensinnä alkoi hän pyyhkiä verta käsistään tuohon punaseen turkkiin. "Punasella ei verta juuri huomaa", ajatteli hän itsekseen, mutta muisti äkkiä: "Jumalani! Olenko minä järjiltäni!" ajatteli hän kauhuissaan.

Tuskin oli hän koskenut pukuun, ennenkuin hän huomasi turkin alta luisuvan kultakellon. Hän alkoi penkoa arkkua. Aivan oikein, vaatteitten alla oli kultatavaroita — kaikki pelkkiä pantteja, langenneita ja lankeamattomia — rannerenkaita, ketjuja, korvarenkaita, rintaneuloja y.m. Toiset olivat koteloissa, toiset huolellisesti ja sirosti käärittyjä sanomalehtipaperiin ja langalla kiinni köytetyt. Vähääkään epäilemättä täytti hän niillä housun- ja takintaskunsa, rupeamatta ollenkaan tarkastelemaan kutakin esinettä erikseen. Mutta hän ei ollut vielä saanut paljoa…

Äkkiä hän kuuli askeleita toisesta huoneesta, jossa kuollut oli. Hän lakkasi ja kuunteli; kaikki oli hiljaista; se siis oli ollut vain mielikuvitusta. Äkkiä hän kuuli selvän ja heikon huudahduksen ikäänkuin äkkinäistä voihkimista; sitten oli taas parin minuutin ajan kuolonhiljaisuus, Hän istui kumarruksissa arkun edessä ja odotti henkeä vetämättä, mutta äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui kirveeseensä ja juoksi pois makuukamarista.

Keskellä huonetta seisoi Lisavjeta suuri nyytti kainalossa ja katseli kuin kivettyneenä kuollutta sisartaan. Hän oli kalpea, eikä kyennyt huutamaan. Nähdessään Raskolnikovin tulevan juosten vastaansa, alkoi hän vavista, väristys kulki kiireestä kantapäähän ja hänen kasvonsa alkoivat halvauksentapasesti vääristyä. Hän kohotti kätensä, avasi suunsa, kuitenkaan ääntä päästämättä; hän peräytyi vain lakkaamatta tuijottaen tulijaan, erääseen nurkkaan; hän näytti olevan tukehtumaisillaan. Raskolnikov heittäytyi kirves kädessä hänen kimppuunsa; Lisavjetan suu vääristyi vallan kuin pienen lapsen silloin kun se alkaa pelätä ja on juuri rupeamaisillaan itkemään. Lisavjeta raukka oli niin yksinkertanen, arka pelkuri, ettei hän edes kohottanut käsiään suojatakseen kasvojaan, mikä kuitenkin olisi ollut ensimäinen ja luonnollisin liike tällä hetkellä, sillä kirves oli jo koholla hänen päällään. Hän vain ojensi vasemman kätensä ikäänkuin rukoillakseen armoa murhaajalta. Isku sattui keskelle päälakea teräpuoli edellä ja halkasi otsan, melkeinpä koko päälaenkin. Hän vaipuu maahan. Raskolnikov menetti tajuntansa, otti nyytin, heitti sen taas luotaan ja juoksi toiseen etu-huoneeseen.

Tavaton kauhu valtasi Raskolnikovin entistä enemmän, etenkin tämän toisen odottamattoman murhan johdosta. Hänen teki heti mielensä juosta tiehensä. Jos hän olisi tällä hetkellä kyennyt ajattelemaan selvemmin ja miettimään, jos hän vain olisi voinut täydellisesti käsittää asemansa, käsittänyt, miten toivoton, kauhea se oli … olisi osannut harkita, miten monet esteet hänellä vielä oli voitettavana, miten monta rikosta hänen ehkä vielä oli tehtävä päästäkseen täältä kotiinsa, niin olisi ollut mahdollista, että hän olisi antanut kaiken olla sellasenaan ja itse mennyt antautumaan oikeuden käsiin, ei itsensä vuoksi peläten, vaan tekonsa aikaan saaman kauhun ja inhon vuoksi. Erittäinkin saattoi inho hänet liikutuksiin, sillä se lisääntyi joka hetki. Mistään hinnasta ei hän enää olisi palannut matka-arkun luo, eipä edes siihen huoneeseenkaan.

Mutta hän vaipui vähitellen jonkunlaiseen hajamielisyyteen, johonkin mietiskelyyn. Pitkän aikaa oli hän kuin vallan muualla, unohti toisinaan pääasian ja kiinnitti huomionsa sivuseikkoihin. Heittäessään kerran sattumalta silmäyksen keittiöön ja nähdessään sangollisen vettä pankolla, johtui hänen mieleensä aatos pestä kätensä ja kasvonsa. Kädet olivat niljakkaat verestä. Kirveen hän pani veteen, otti saipuapalan, joka oli ikkunalla rikkinäisessä astiassa, ja pesi kätensä sangossa. Sitten otti hän kirveen vedestä, pesi terän ja hieroi kauvan, lähemmä kolme minuuttia vartta, käyttäen saipuaakin siihen. Sitten pyyhki hän kaikki puhtaaksi muutamilla liinanpalasilla, jotka oli ripustettu keittiöön kuivamaan, ja tarkasteli sitten kauvan kirvestä ikkunan ääressä. Mitään veren merkkiä ei enään ollut havaittavissa, varsi vain oli vielä vähän märkä. Varovasti ripusti hän kirveen silmukkaan kainalonsa alle. Sitten tarkasteli hän, niin paljon kuin keittiön pimennossa sitä voi, viittaansa, housujaan ja saappaitaan. Ensi silmäyksellä ei voinut havaita mitään, mutta saappaissa hän huomasi joitakin veripilkkuja. Hän kasteli erään kangaspalasen ja pyyhki ne pois. Hän kyllä tiesi, ettei ollut tutkinut itseään kyllin tarkasti, vaan että jotain voi vielä olla jälellä hänen itsensä sitä huomaamatta, ja että se pisti silmiin kun hän tuli ulos. Miettiväisenä seisoi hän keittiössä. Hänen mieleensä johtui synkkiä, tuskastuttavia aatoksia; hän kuvitteli olevansa mielipuoli, ettei hänellä siinä tilassa ollut voimia ajatella selvästi tai puolustautua ja että hän ehkä nyt teki jotakin vallan toista kuin mitä piti tehdä… "Jumalani, pakene, pakene!" mutisi hän juosten toiseen huoneeseen. Mutta hänet valtasi pelästys, jonka vertaista hän ei vielä koskaan ollut kokenut.

Hän seisoi, katseli — eikä uskonut silmiään. Ovi, ulko-ovi, joka johti portaille ja josta hän oli tullut, oli avoinna, kokonaisen kämmenen leveyden avoinna!… Se ei ollut koko aikana lukossa, eikä säppiäkään oltu sysätty paikoilleen. Vanhus ei ollut sulkenut ovea perässään, ehkä epäluulonsa vuoksi. Mutta, Jumala paratkoon, hänhän oli nähnyt sen jälkeen Lisavjetankin! Miten oli hän voinut kiinnittää huomiota siihen, että Lisavjetan oli täytynyt tulla tavalla tai toisella … eihän hän ollut tullut sisään seinästä!

Hän syöksyi ovelle ja painoi säpin paikoilleen.