Kun häneltä kysyttiin, mikä oli saanut hänet ilmasemaan itsensä, vastasi hän aivan yksinkertasesti, että sen oli tehnyt vilpitön katumus.
Tuomio oli lempeämpi kuin oli odotettukaan, kun otti tehdyn rikoksen huomioon. Mutta syynä oli ehkä juuri se, että murhaajan onnistui pestä itsensä täysin puhtaaksi ja että hän tahtoi sovittaa rikoksensa. Kaikki omituiset asianhaarat otettiin huomioon. Rikollisen kurjaa ja sairaloista tilaa aivan murhan edellä ei voitu epäillä. Sitä, ettei hän ollut käyttänyt ryövättyjä esineitä, pidettiin todistuksena heränneestä katumuksesta ja rikoksenteon ajattelemattomuutena, Lisavjetan murhaa pidettiin todistuksena viimemainitulle edellytykselle; joku tekee kaksi murhaa ja unohtaa samalla, että ovi on auki! Vihdoin tapahtui itsesyytös samaan aikaan, jolloin muuan yltiöpäinen kiihkoilija oli ottanut syyn päälleen, kun taas todellista murhaajaa vastaan ei ollut mitään todisteita (Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi pitänyt sanansa). Kaikki tämä auttoi onnettoman kohtalon lieventämistä.
Sitä paitsi ilmeni muita seikkoja, jotka olivat sangen suotuisia syytetylle. Ylioppilas Rasumihin oli todistanut, että rikollisen Raskolnikovin käydessä yliopistoa, oli hän pienine varoineen auttanut köyhää, sairasta toveria ja melkeinpä kokonaisen vuoden ajan elättänyt häntä. Hänen kuoltuaan otti Raskolnikov huolehtiakseen hänen vanhasta isästään, joka oli raajarikko, hankki hänelle paikan sairashuoneessa ja kustansi lopuksi hänen hautajaisensa. Nämä tiedot vaikuttivat Raskolnikovin eduksi. Hänen entinen emäntänsä, leski Sarnitsin kertoi, että hänen asuessaan toisessa talossa, "viidessä nurkkauksessa", oli Raskolnikov eräänä yönä tulipalon sattuessa pelastanut kaksi pientä lasta palavasta talosta, jossa tilaisuudessa hän itse sai useita palohaavoja. Tätä tapausta tutkittiin tarkoin ja useat todistajat vakuuttivat sen todeksi. Lyhyesti sanottuna, oikeusjuttu päättyi sillä, että rikollinen, vapaaehtosen tunnustuksensa perusteella, ottaen huomioon jotkin lieventävät asianhaarat, tuomittiin toisen luokan pakkotyöhön kahdeksaksi vuodeksi.
Heti oikeusjutun alettua oli Raskolnikovin äiti sairastunut. Dunja ja Rasumihin toimittivat hänet oikeudenkäynnin ajaksi pois Pietarista. Rasumihin valitsi hänen asuinsijakseen pienen kaupungin, joka oli rautatien varrella, aivan lähellä pääkaupunkia jotta tarkasti voisi seurata oikeudenkäymistä ja olla mahdollisimman usein Avdotja Romanovnan kanssa. Pulcheria Alexandrovnan sairaus oli sangen omituista laatua. Hermot olivat joutuneet epäkuntoon ja toisinaan näytti hänen järkensä olevan sekasin. Dunjan palatessa viime kohtauksesta veljensä kanssa oli äiti jo sairas, oli kuumeessa ja houraili. Kun hän parani, kertoivat Rasumihin ja Dunja hänelle, että Raskolnikov oli matkustanut kauvas Venäjän rajalle salasta tointa varten, joka oli uskottu hänelle ja joka tuottaisi hänelle sekä rahaa että kunniaa. Mutta se heistä tuntui omituiselta, ettei äiti aikasemmin, eikä myöhemmin tehnyt heille mitään kysymyksiä. Päinvastoin osottausi, että hän itse oli keksinyt historian poikansa matkan syyksi.
Hän kertoi kyyneleet silmissä, miten Raskolnikov oli tullut hänen luokseen sanomaan hyvästiä ja antoi heidän ymmärtää, että hän tunsi joitakin sangen tärkeitä, salaperäisiä asianhaaroja ja että Rodjalla oli mahtavia vihollisia niin että hän oli pakotettu olemaan piilosilla. Mutta mitä Rodjan tulevaisuuden uraan tuli, oli hän varma siitä, että se oli oleva loistava, ensin oli kuitenkin raivattava tieltä joitakin vihamielisiä esteitä. Hän vakuutti Rasumihinille, että Rodjasta tulisi valtiomies ja esitti todistuksekseen tämän väitöskirjan ja hänen suuren kirjailijakykynsä. Poikansa tutkielmaa luki hän alati. Mutta hän ei koskaan kysynyt missä Rodja oli, ja tytär alkoi vihdoin käydä surulliseksi hänen tätä seikkaa koskevan vaiteliaisuutensa vuoksi. Hän ei edes valittanut sen johdosta, ettei saanut mitään kirjettä häneltä, vaikka Rodjan kirjeet olivat hänen maalla asuessaan olleet hänen suurin ilonsa. Dunjassa syntyi se ajatus, että äiti ehkä aavisti jotakin kauheata ja pelkäsi saavansa tietää jotakin vielä kamalampaa. Joka tapauksessa huomasi Dunja, ettei Pulcheria Alexandrovna enää ollut täysin järjissään.
Muutamia kertoja kääntyi keskustelu siihen suuntaan, että oli mahdotonta välttää mainitsemasta, missä Rodja nyt oleskeli. Mutta saatuaan välttelevän ja epätyydyttävän vastauksen, muuttui hän heti sangen surulliseksi ja vaiteliaaksi, Ja tätä kesti sangen kauvan. Pian huomasi Dunja, että näitten valeitten syöttäminen oli vaikeata ja päätti täysin vaijeta tämän asian suhteen. Mutta yhä selvemmältä näytti, että äiti parka aavisti jotakin kauheaa. Dunja muisteli myös veljen puhuneen, että äiti oli kuunnellut hänen puheitaan yöllä ennen sitä synkkää kohtauspäivää Svidrigailovin luona. Ehkä hän silloin jo sai tietoonsa osan salaisuudesta. Pitkien, päiviä ja viikkoja kestäneen surullisen vaitiolon jälkeen saattoi sairaan vallata hysterinen vilkkaus. Sellasissa tapauksissa puhui hän lakkaamatta pojastaan ja tulevaisuustoiveistaan. Toisinaan olivat hänen mielikuvansa sangen omituiset. He olivat samaa mieltä, myönsivät aina kaikkeen … ehkä hän huomasi, etteivät he tahtoneet sanoa häntä vastaan … hän puhui, puhui…
Viisi kuukautta rikollisen tunnustuksen jälkeen langetettiin tuomio. Rasumihin kävi usein vankilassa ystävänsä luona. Sonja kävi myös siellä. Vihdoin oli heidän erottava. Dunja ei uskonut, että ero tapahtuisi ainaseksi, ja Rasumihin oli samaa mieltä hänen kanssaan. Viimemainitun nuorekas ja vilkas pää oli tehnyt suunnitelman, minkä avulla hänen olisi mahdollista kolmen, neljän vuoden kuluessa saada alku varallisuudelle, säästää joku määrä rahoja ja muuttaa Siperiaan, jossa oli antelias maaperä ja työntekijäin, intelligensin ja pääoman puute. Sinne, samassa kaupungissa, missä Raskolnikov asusti, aikoi hän asettua ja alkaa Rodjan kera uusi elämä. Erotessa itkivät he kaikki. Raskolnikov oli viime päivinä ollut sangen miettiväinen ja levoton äidin vuoksi. Se saattoi taas Dunjan huolestuneeksi. Sonjan seurassa oli Rodja aina vaitelias ja sulkeutunut. Sonja oli jo kauvan sitten varustautunut matkalle niillä rahoilla, jotka hän oli saanut Svidrigailovilta, ja oli valmis seuraamaan sen osaston vankeja, johon Raskolnikov kuului. He eivät koskaan olleet puhuneet siitä, mutta molemmat tiesivät, että asian niin tuli olla. Erotessa hymyili Raskolnikov heikosti, kun sisar ja Rasumihin latelivat kiihkeitä vakuutuksia heidän yhteisen onnellisen tulevaisuutensa suhteen, kun hän olisi kärsinyt rangaistuksensa, ja hän sanoi, että äidin sairaloinen tila pian loppuisi surullisesti. Vihdoin hän läksi ja Sonja seurasi mukana.
Kaksi kuukautta myöhemmin nai Rasumihin Dunetshkan. Kutsuttujen joukossa olivat Porfyrius Petrovitsh ja Sametov. Rasumihin näytti tehneen vallan järkähtämättömän päätöksen, ja Dunja oli vallan varma siitä, että suunnitelma onnistuisi. Mahdotonta oli myös epäillä sitä, sillä mikään ei voinut vastustaa sitä rautaista tahtoa, mikä Rasumihinissa oli. Muun muassa alkoi hän taas käydä yliopistoa täydentääkseen opintojaan. Molemmat puuhailivat innokkaasti suunnitelmien tekemisessä tulevaisuutta varten ja toivoivat voivansa viiden vuoden päästä muuttaa Siperiaan. Siihen saakka kiinnittivät he toivonsa Sonjan vaikutukseen.
Pulcheria Alexandrovna siunasi ilolla tyttärensä yhtymistä Rasumihiniin; mutta häitten jälkeen kävi hän huomattavasti surullisemmaksi kuin ennen. Rasumihin koetti tuottaa hänelle iloa kertomalla jutun ylioppilaasta ja hänen sairaasta isästään ja miten Raskolnikov edellisenä vuonna oli palanut pelastaessaan kahta pientä lasta. Molemmat nämä kertomukset saivat äidin kiihtyneeseen tilaan: Hän kertoi lakkaamatta poikansa sankaritöistä. Kaduilla, puodeissa, missä hän sai jonkun kuuntelemaan itseään, puhui hän pojastaan ja hänen tutkielmastaan.
Dunetshka ei vihdoin tiennyt, miten hän menettelisi. Ottamatta lukuun kiihtynyttä tilaa, uhkasi pelkkä Raskolnikovin nimen lausuminen, jonka jokainen saattoi muistaa oikeudenkäynnistä, tuottaa onnettomuutta. Pulcheria Alexandrovna oli hankkinut pelastettujen lasten äidin osotteen ja tahtoi välttämättä käydä hänen luonaan. Vihdoin saavutti hänen levottomuutensa huippukohtansa. Hän alkoi itkeä, tuli usein sairaaksi ja sai ankaran kuumeen houreineen. Eräänä aamuna hän kertoi, että hänen tekemänsä laskelma, joka koski Rodjan tuloa, oli pian käyvä toteen. Hän saattoi muistaa, että Rodja oli erotessa sanonut palaavansa yhdeksän kuukauden kuluttua. Äiti alkoi puhdistaa heidän pientä huoneustoaan, voidakseen ottaa vastaan hänet. Äidin oma huone järjestettiin häntä varten, huonekalut puhdistettiin, ikkunaverhot pestiin ja asetettiin paikoilleen j.n.e. Dunja oli sangen levoton, mutta hän auttoi äitiään järjestämään veljen huonetta. Erään moisen päivän kuluttua, joka oli vietetty levottomana, kyynelin, unin ja kuumehourein, sairastui hän yöllä ja oli aamulla sangen arveluttavassa tilassa. Hänellä oli hermokuume. Houraillessaan häneltä pääsi sanoja, joista saattoi päättää, että hän aavisti paljon enemmän kamalasta kohtalosta kuin ennen oli otaksuttukaan. Jokunen viikko sen jälkeen hän kuoli.