— Juokaa hieman!
Raskolnikov työnsi lasin luotaan ja sanoi matalalla, mutta selvällä äänellä:
— Minä surmasin silloin tuon vanhan virkamiehen lesken ja hänen sisarensa kirveellä, jonka jälkeen ryöväsin heidät.
Ilja Petrovitsh avasi suunsa. Joka taholla alettiin juosta.
Raskolnikov toisti itsesyytöksensä…
EPILOGI.
Olemme Siperiassa.
Suuren virran aukealla rannalla on kaupunki, joka on Venäjän hallinnon keskuskohtia. Kaupungilla on linnotus ja linnotuksessa sijaitsee vankila. Raskolnikov, joka oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, on jo viettänyt yhdeksän kuukautta tässä vankilassa. Rikoksensa toimeenpanosta on jo kulunut puolitoista vuotta.
Tuomioistuimen toimeenpanema tutkimus hänen rikoksestaan tapahtui ilman mitään omituisia seikkoja. Rikollinen teki laajasti ja selvästi selvää rikoksestaan; hän ei unohtanut yhtä ainoata yksityiskohtaa, eikä koettanut lieventää pienintäkään seikkaa omaksi edukseen. Selitti panttiin liittyvän salaisuuden. Pienen puupalan ja metallikappaleen, jotka oli tavattu kuolleen kädestä. Kertoi, miten oli ottanut avaimen murhatulta, kuvasi tämän avaimen, matka-arkun ja sen sisällön, ratkasi Lisavjetan murhaa koskevan arvotuksen, kertoi, miten Koch ja ylioppilas olivat saapuneet ja kolkuttaneet ovea, toisti kaikki mitä he olivat sanoneet toisilleen ja puhui siitä, miten hän itse oli juossut portaita alas samalla kuunnellen Mikolkan ja Mitkan huutoja. Ja vihdoin osotti hän kiven Vasnesenskin prospektin varrella, jonka alle varastettu tavara oli kätketty. Tuomarit ja kuulijat ihmettelivät kaikkein enin sitä, että hän oli kätkenyt koristeet ja rahat käyttämättä niitä vähääkään edukseen; mutta etenkin tuntui se heistä omituiselta, ettei hänellä ollut yhtään selvillä se, mitä ja miten paljon hän oli ottanut. Se seikka, ettei hän ollut avannut kukkaroa laskeakseen rahoja, tuntui heistä vallan epäuskottavalta. Kukkarossa oli kolmesataa seitsemäntoista ruplaa ja kolme kolmatta kopekkaa. Päällimäiset, arvokkaimmat, olivat kärsineet paljon kiven alla olevasta kosteudesta. He uskoivat hänen valehtelevan, ja koettivat kauvan etsiä perusteita sille, miksi hän sen teki, koska hän vapaaehtoisesti tunnusti kaikki.
Vihdoin tunnustivat jokuset (etenkin psykologit) sen mahdollisuuden, että hän oli pannut rahat kiven alle tietämättä niitten määrää. Mutta he uskoivat myöskin, että itse rikos oli tehty jonkinlaisessa mielenhäiriössä, sairaloisessa monomaniassa, sekä ettei hän kai aikonut saada siitä mitään aineellista hyötyä. Näihin aikoihin oli syntynyt uusi teoria ajottaisista mielenhäiriöistä, jota nyt niin usein käytetään rikollisten suhteen. Sitä paitsi olivat useat todistajat, myös tohtori Sosimov, entiset yliopistotoverit, emäntä ja hänen palvelijansa panneet merkille, että Raskolnikov oli jo pitemmän aikaa ollut luulosairaan tilassa. Kaikella tällä oli suuri vaikutus lopulliseen ratkasuun, joka määräsi, ettei Raskolnikovia asetettaisi tavallisen murhaajan ja varkaan tasalle. Niitten suureksi suuttumukseksi, jotka puolustivat tätä mielipidettä, ei rikollinen edes koettanut puolustautua. Kun häneltä kysyttiin mikä oli saattanut hänet murhaamaan ja ryöväämään, vastasi hän selvästi ja avonaisesti, että hänen köyhyytensä ja avuttomuutensa olivat ensimäisenä syynä siihen sekä samalla toivo, että ne rahat, jotka hän toivoi löytävänsä murhatulta, riittäisivät hankkimaan hänelle turvatun aseman. Murhaamispäätöksensä oli hän tehnyt kevytmielisen ja aran luonteensa vaikutuksesta, jonka hätä ja vastoinkäymiset olivat katkeroittaneet.