— Ymmärrän, ymmärrän… Mutta te olette valmistanut minulle suuren ilon.
— Se ilostuttaa minua. Hyvästi! sanoi Raskolnikov hymyillen.
Hän läksi.
Hän horjui ja hänen silmissään pyöri kaikki. Mennessään portaita alas oli hänen nojattava seinää vasten. Hän tajusi hämärästi, että muuan talonmies tölmäsi häntä, että joku koira haukkui kiivaasti kadulla ja että muuan vanha ämmä torui koiraa. Vihdoin oli hän saapunut pihalle. Siellä oli Sonja heti käytävän vieressä. Hänen poskensa olivat kalmankalpeat ja hän katseli Raskolnikovia tylsin katsein. Tämä jäi seisomaan hänen eteensä. Sonja katseli häntä silmiin ja hänen kärsivät kasvonsa ilmaisivat syvää epätoivoa. Hän pusersi käsiään ja tuskallinen, nopea hymy väreili hänen huulillaan. Raskolnikov katseli häntä parin hetken ajan. Sitten hän kääntyi vielä kerran mennäkseen poliisikamariin.
Ilja Petrovitsh selaili joitakin papereita. Hänen edessään oli se talonmies, joka juuri oli portaissa tölmännyt Raskolnikovia.
— Ah, oletteko taas täällä! Oletteko unohtanut jotakin?… Mutta mikä teidän on?
Raskolnikov lähestyi häntä vitkallisesti. Kalpein huulin ja tylsin katsein astui hän pöydän ääreen, nojasi kättään sitä vasten ja aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Saattoi kuulla vain joitakin katkonaisia ääniä.
— Te olette sairas!… Tuokaa tänne tuoli! Kas niin istuutukaa!…
Tuokaa hieman vettä!
Raskolnikov istuutui, mutta käänsi silmänsä pois Ilja Petrovitshista, joka alkoi tulla huonolle tuulelle. Siten katselivat he toisiaan minuutin ajan, molemmat jännitetyn odottavina. Nyt toi talonmies vettä.
— Minä se olin .. koetti Raskolnikov sanoa.