— Niin juuri. Hän menetti äskettäin puolisonsa. Hän vietti häilyvää elämää ja ampui itsensä vallan odottamatta … niin häpeällisellä tavalla, että sitä tuskin voi kuvitella mielessään… Hän jätti muistikirjaansa joitakin rivejä ja sanoo, että hän on kuollessaan täydessä tajussaan, ja pyytää, ettei ketään syytettäisi syylliseksi hänen murhaansa. Kerrotaan hänen olleen varakkaan. Mistä se johtuu, että te hänet tunsitte?
— Minä … tunsin hänet… Sisareni oli hänen lastensa opettaja.
— Ah … siinä tapauksessa ehkä kykenette antamaan meille joitakin selityksiä hänestä. — Ettekö aavistanut, että hän ajatteli tappaa itsensä?
— Minä näin hänet eilen… Hän istui viiniä juomassa. Se ei johtunut mieleeni.
Raskolnikov koki samaa tunnetta kuin jokin olisi pudonnut hänen päälleen ja painanut hänet maahan.
— Te olette kalvennut. Niin, täällä onkin niin ummehtunut…
— Minun täytyy lähteä, mutisi Raskolnikov. — Suokaa anteeksi … että vaivasin teitä.
— Ei mitään… Minulle se oli suuri ilo ja minä olen valmis selittämään…
Ilja Petrovitsh ojensi kätensä.
— Minä vain halusin … halusin … puhua Sametovin kera.